Marilyn, Marilyn, milloin.....

Bert Stern tuli tietoisuuteeni jostakin, mistä sitten ilmaantuikin. Aina joskushan nimenomaan Sternin Marilynkuvat  ovat vilahdelleet julkisuudessa.  Nehän nousivat arvoon arvaamattomaan, kun Marilyn sitten kuoli pari viikkoa kuvaussession jälkeen.   Tilasin Amazonilta kirjan,  The Last Sitting.  Opushan on koottu pääosin Sternin kyseisiin viimeisiin kuvauksiin liittyvistä muisteloista ja session kuvista.

Sternin kuvat eivät sinänsä ole kovin erityisiä  valokuvaajan kannalta. 50-luvun valaisutekniikkaa ahtaan hotellihuoneen oloissa, kuvaajakin taisi olla pikkupäissään mallista puhumattakaan.  Se ihmeellinen asia kuvissa sitten on mallin läsnäolo ja tilanteen hallinta, ilmeikkyys ja kyky ottaa yleisönsä, vaikka yleisö olikin vain Nikon ja papparainen.  Session alkupään kuvista ilmenee kyllä osa siitä taiasta, joka nosti Marilynin maailmanluokan näyttelijäksi, presidentin rakastajattareksi ja  vuosikymmentenkin jälkeen muistelluksi ikoniksi.  Kannattaa vilkaista vaikkapa vain tämän tekstin lopulla olevia linkkejä.  Loppuosalla malli alkoi sitten olla jo taitamattomasti kännissä, ja viimeiset kuvat luokiteltaisiin kai nykyisin sosiaalipornoksi, malli kun on sammunut.

No, Sternistä tuli sitten dokkari telkkaristakin. Silloin jo suunnittelin tekeväni jonkinmoisen toisinnon k.o. kuvauksesta, ja dokkari (ihan kiva, kannattaa katsoa, jos uusintoja tulee)  oli tietysti taas muistutus suunnitelmien olemassaolosta.  Muitten puuhien työnnettyä ideaa edellään aika kauan sai Jenni  sitten lopulta hätisteltyä asian liikkeellekin (http://www.zenis.fi/).

Indra on sinänsä ilmetty Marilyn, Jennin  meikkamana jopa enemmän kuin alkuperäinen itse, siis sen mielikuviemme ikonimaisen blondin kaltainen.  Tuumasta toimeen:  alkuperäinen kuvauspaikka oli hotellihuone, mikä tosin ei juuurikaan kuvista ilmene.  Lavasteeksi riitti siis vanerinpala, jolle kasattiin hiukan petivaatteita - toisella puolella katua oleva SPR:n kirppari on kyllä kätevä resurssi. Valkoinen seinä oli LA:n hotellissakin, ja vastaava löytyy studiolta.  Ei kun kuvaamaan.  No, siis about 4 tunnin valmistelujen jälkeen - Indra tuli paikalle junalla, ja tällä(kin) kertaa VR toimi jopa oman mittapuunsa mukaan (ehkä, siis) hitaasti, pari tuntia myöhässä. Toiset pari tiimaa meikkailuun, ja eipä aikaakaan, kun....

Kuvathan siis ovat melko tarkkoja replikoita Sternin julkaistuista kuvista. Juttu, jota teen aika paljon - kuvia esikuvan mukaisesti, siis.   On ihan ymmärrettävää, että osa valokuvaan taideharrastuksena suuntautuvista kuvaajista ei suuremmin arvosta jäljittelyä - pitäisi olla 'omaa tyyliä' ja 'omaa luovuutta' jne.  Itse en taas suuremmin perusta heidän näkemyksistään, toteuttakoot niitä omassa kuvauksessaan sitten ihan mielensä mukaan.  Oma näkemykseni on, että kaikki on kuitenkin jossain määrin opittua ja jostain omaksuttua, vaikka lähde olisi itseltäkin hämärtynyt.  Todella luovat taiteilijat ovat harvinaisia, enkä missään tapauksessa ainakaan itse kuulu siihen porukkaan - niinpä kuvailen, mitä huvittaa.  Alun perinhän jäljittely oli oppimisprojekti - piti selvittää, miten jokin kuva on saatu aikaan.  Kun se oli yleisemminkin hauskaa, niin miksipä ei sitten jatkaisi...

Vähäinenkin rekvisiitan löytäminen on kiven (tai useamman) alla, jos pyrittään/pyrittäisiin ihan originaalin mukaiseen settiin. Ihan tarkkaan semmoinen hattu kuin Marilynillä oli 1962 voi olla vaikea löytää, ja jopa tuo pinkki huivikin... Alkuperäisessä ei ollut reunakoristeita.  Toisaalta, eihän nyt jäljennöstä sentään olla tekemässä, vaan lainaamassa ideaa, joten hiukan sinne päin on ihan käypäinen.

Jäljennöstä varten pitäisi sitten shoppailla Indralle sappileikkausarpi ja poistella tatskat....

Rekvisiitasta puheen ollen, kukat, joilla leikkiminen oli olennainen osa alkuperäistä juttua, olivat nekin hiukan vaikeasti löytyviä. Maailma on krääsää täynnä, jos vaikka mitä - siihen asti, kunnes tarvitset jotain tiettyä.  Näissä kuvissa se kameralle flirttailu on tietysti se juttu.

No, illan edetessä sitten Marilyn aikoinaan kippaili valkoviiniä tihenevään tahtiin - Indra kun ei viiniä harrasta, niin oli löydettävä korvaava tuote :)

Sternin kuvat Marilynistä korujen kanssa olivat melko tiukasti rajattuja kasvokuvia.  Kuvatessa on tietysti hyvä jättää hiukan rajausvaraa, ainahan sitten jälkikäsittelyssä voi rajata  tiukemmin....

Viimeiset setin kuvat sitten olivatkon jo hiukan uneliaita - Sternillä siis. Indrahan vain virkistyi loppua kohden.

Viimeinen ruutu Sternin setissä oli nukkuvasta Marilynistä. Lieneekö sitten viimeinen kuva kaikkiaan, tarina ei kerro.

Projekti oli hauska, ja kuvat - yllättävää kyllä - juuri sellaisia kuin oli tarkoitus.  Harrastaja voi aina katsoa onnistuneensa, kun saa aikaan jotain, mitä tavoittelikin.  Jo kauan sitten MJK:n  Oriveden kursseilla tosin todettiin, että tuli mitä tuli, aina pitää pokka pitää ja todeta juuri sen olleen tarkoituskin. Tällä kertaa ei tarvitse.  Siis pitää pokkaa.

Stern kuvasi noin 2700 filmiruutua, keski- ja kinokokoa. En kyllä päässyt lähellekään, about 600 ruutua löytyi karsintaan.  Aika silloin tällöin kuulee filmikuvauksen harrastajien selittelevän, kuinka digillä vain räpsitään ja filmillä kuvataan harkiten...  Niinpä. En olisi millään kameraräpsytyksellä yltänyt edes tuhanteen ruutuun, jos pidetään kiinni siitä, että kameran laukaisulla on joku tarkoitus. Aika pitkää päivää on Sternin täytynyt painaa.

Niitä linkkejä  sitten:
Wikipediaa:  http://en.wikipedia.org/wiki/The_Last_Sitting
Kuvakoostetta: http://www.pinterest.com/kgarbaci/the-complete-last-sitting-bert-stern-ms-monroe/
Alkuperäinen 49 kuvan kooste:  http://marilynmonroe.ucoz.com/photo/bert_stern_last_sitting/2

Ja siis:  Kuten edellä on mainittu, Jenni Siltanen (www.zenis.fi)  hoiteli meikit, kampaukset ja rekvisiitat, Indra  (http://www.zenis.fi/galleria.php?itemid=42) sitten Marilynin roolin tyylikkäästi ja ammattitaidolla, kuten aina.

Erityiskiitos myös oy Alko Ab:lle, joka välitti välttämättömät doping-varusteet.

JOS joku jaksoi tänne asti selailla, niin suuret kiitokset mielenkiinnosta.  Toivottavasti kuvista edes osin välittyy se hauskuus, joka studiossa vallitsi sen iltapäivän ajan.  Siitä tietysti ansio ja suuri kiitos Jennille ja Indralle!

Koiria ulkoiluttamassa

No, päivittäinhän sitä tehdään, mutta viimeisinä lumettomina päivinä motivoiduin taas ottamaan kamerankin kantoon.  Ennuste lupaili lunta ja pakkasta, siis paljon puhutun termisen talven tuloa viikonlopulla.

Perinteeksi muodostunut linturetki uudenvuodenpäivänä jäi tekemättä, kun oleilimme mökillä. Vasta nyt sitten tulimme lähteneeksi Kopparnäsin rannoille.  Viimeisiä avovesipäiviä siis.

Sää harmaa ja pimeä, niinkuin kuukauden verran jo oli ollutkin. Rantapusikoissa oli melkeinpä pimeää keskellä päivää, eikä aukeammilla paljoa valoisampaa.  Tasaista pilvipeitteen valoa - ei kontrastia, laaksoa eikä kukkulaa.  Vanhan ajan laakafilmikuvaaja olisi ollut innoissaan - onpa tasaista valoa, eikä varjoja haittana!  Maiseman toistamiseen näköhavainnon kaltaisena sää olisikin ollut juuri sopiva, jos takavuosien mustavalkotekniikasta olisi ollut kyse.

Digikameran kanssa pusikoissa tilanne sitten oli toinen.  Silmät näkevät pöpelikön stereona, syvyysvaikutelma syntyy automaattisesti. Kamera on yksisilmäinen, eikä oikein erottele eri etäisyyksillä olevia kohteita.  Pusikko on vielä sekavampaa kuvissa kuin katseltuna.  Valolla tai terävyysalueella saa ehkä hiukan eroteltua kohteita, mutta kun valo on tasan sama joka paikassa, niin mitäs sitten? Jälkikäsittelyn mahdollisuudet jäävät työkalupakkiin.  No, lähelle kohdetta menemällä saa tietysti perspektiivilläkin korostettua haluttua kohtaa.

Pysähtyneitä hetkiä, tyyntä talven odotusta tms.,   sanoisi runoilija. Ja sellainenhan tunnelma tosiaan on, hiljainen päivä ennen lumen ja jään tuloa.

Kaikki retket ovat suuria seikkailuja!  Urhollinen metsästäjä tutkii maastoa.

Rantapusikkojen aukkopaikoissa sentään hiukan valoakin pääsi sammalikkoon.

Olettetavasti käpytikan ruokapöytää.

Rantalehdot ovat tikkojen valtakuntaa.  Paljon lahoavia puunrunkoja, joista ilmeisesti aina jotain syötävääkin löytyy.

Kovassa on sapuska tikallakin.  Kaiketikaan se toukka, joka kolon pohjalta löytyy, ei ole kovin iso makupala.

Näinhän siinä sitten käy aina lopulta.  Tuulenpuuska katkaisee toukkien ja tikkojen nakertaman rungon.   Aika kauan vielä puu kuitenkin hoitelee molempien ateriapalveluita.

Olisikohan tuossa poikennut palokärki?  Lastun koko näyttää isommalta, mutta saahan käpytikkakin sopivan pehmeästä puusta aika isoja paloja irti.

Tarkkaavainen lukija on  jo huomannut, että jotain puuttuu.  Pääasiassa tikkojen puuhista kertovassa jutussa ei ole sen tikan kuvaa.  Se on sitten toinen tarina, olisi Kipling sanonut, mutta tavallaan itse tekijä itse teossa kuuluisi mukaan.  Ehkäpä jonain päivänä pitääkin ottaa hiukan pitempiä polttovälejä reppuun ja paneutua tikan tähystelyyn.  Joka päivähän niittenkin on syötävä otsansa kumisten, ja naputuksen perusteella tikka on helppo löydettävä kokemattomallekin lintukuvaajalle. - Onko sitten helppo kuvattava, se jää nähtäväksi.

Weston workshop

Kim Weston vieraili vaimoineen Kuusamon luontokuvapäivillä. Seuraavana viikonloppuna sitten oli Savonlinnaan junailtu työpaja, jossa osallistujat saivat tutustua Westonin kuvaustapaa ja tyyliin ihan kädestä pitäen, tai ainakin melkein.  Omin voimin joka tapauksessa.

Ansio tästäkin tapahtumasta lankeaa alun pitäen Kirmo Wilenin innokkuudelle, sitten käytännön toteutuksena paljolti Saimaan kameraseuran aktiiveille:  Mari ja Tommi  Joutjärvi ja Jukka Kosonen.  Infra, kuten sapuskat, saunat jne.  oli vallan hienosti järjestetty.  Paikkakin oli melko upea.  Tolvanhelmi-niminen huvila, vai miksi sitä nyt kutsuisi, on kauniilla ja rauhallisella paikalla  veden ympäröimänä.  Niemi tosin  on melko korkea, rantaan on lyhyt matka, mutta alaspäin.

Lauantai kuvattiin, sunnuntai sitten aloitettiin Kimin palautteella - kuinka ollakaan, sitten kuvattiin taas. Mielenkiintoisinta oli ehkä seurata Kimin omaa työskentelyä. Hänellä näytti olevan melko selvä visio siitä, mitä aikoo saada aikaan jo kuvaamaan ryhtyessään.  Mitään kokeilemista ja hakemista ei ollut, määrätietoinen mallin tai mallien  ohjaus ennakolta suunniteltuun paikkaan ja asentoon, sitten muutama ruutu haarukointia ja se oli siinä.   Vanha RB palveli edelleen työkaluna, sommittelu tapahtui kamerassa.  Jälkikäteen rajausta hän ei kuulemma suuremmin harrasta, kuva tehdään negasta sellaisenaan, toki tavanomaiset sävyjen säädöt ovat käytössä.

Kimin  kuvia oli nähty niin julkaisuissa, netissä kuin näyttelyssäkin, joten hänen tyylinsä ei mikään uusi ihmetyksen aihe ollut.  Minuun teki suurimman vaikutuksen se mainittu määrätietoisuus ja suunnitelmallisuus - kuva oli tavallaan olemassa jo etukäteen tekijän mielessä, toteutus sitten oli sen konkretisointia.  Toinen Kimin  moneen kertaan mainitsema oppi liittyi  mallin ja kuvaajan suhteeseen.  Hän korosti sitä, että malli on toinen ihminen, joka osallistuu teoksen luomiseen, ja se on kuvaajan otettava huomioon.  Kun vartalotutkielmissa  kohde kieltämättä esineellistyy valon, varjon ja muotojen estetiikaksi, on kuvaajan siihen  keskittyessään   helppo unohtaa se inhimillisen vuorovaikutuksen puoli asiasta.

Tiukkojen rajausten ystävänä Kim pätki rajauksissaan  raajoja aika surutta.  Termejä entry- ja exit point hän käytti ahkerasti sommitelmiaan selitellessään:  kuvassa on kohta, josta katse tulee kuvaan, ja samaten poistumiskohta.  Terveellinen muistutus siitä, että toisinkin voi ajatella - itse kun olen useimmiten lähtenyt siitä, että kuvassa on pääaihe, johon katse kiinnittyy.

Säitten suhteen tuuri oli melko uskomaton:  lämmintä, tyyntä, aurinkoista - syyskuun puolivälissä! Mallin osa ulkona ilman vaatteita  poseeraillessa on helposti melko viluista hommaa kesälämpimälläkin, vähänkin huonommalla säällä  tuokiot jäävät lyhyiksi pakostakin.
Se kaunis ja lämmin sää (ja upeat mallit  tietysti) houkuttelivat kuvaamaan - aika paljon enemmänkin, kuin olin etukäteen ajatellut.  Työpajoissa suurin anti on tavallisesti toisten työskentelyn seuraaminen, sitä omaa kuvaamistahan voi harjoitella yksinkin. Nyt tuli kuvattua kortit täyteen, vaikkakin toki julkistamiskelpoisten prosenttiluku on taaskin tavanomainen:  pieni yksinumeroinen.

Mallin ohjaus oli hyvin määrätietoista, mutta kohteliasta.

Paljukulttuuri näytti kiinostavan - oliskohan vierasta Kaliforniassa?

Ope ja mallit - kolme väriä ;)

Monena mies eläissään - tässä Hannu kurssin melanheiluttajana.  (Tarkoitus siis oli saada aaltoja mallin ympäristöön.)

Kummallakin kuvaajalla oma mielenkiinnon kohteensa...

Kun käytössä on vuosikausia sama kamera ja yksi objektiivi, on sen hallinta melko lailla selkäytimessä.

Kontrastia kuvaan vanhasta hirsiseinästä.

Työpajalla oli monenlaisia vaikutuksia jopa laajemmaltikin:  esimerkiksi kalavedet niemen ympäristössä tuntuivat parantuvan olennaisesti, jos nyt uisteluveneiden reiteistä voi päätellä.  Kaloja joka tapauksessa etsittiin lähempää rantaa kuin edellispäivänä.

Yksi kuvausrasteista oli sisätiloissa. Varsinkin talon yläkerran isot päätyikkunat mahdollistivat luonnonvalon varaisen kuvauksen sielläkin.  Itselleni melko outoa, kun puolen ikäänsä on opetellut keinovalon käyttöä vallitsevan tehostamiseen.

Kansakunnan kaapinpäällä - tai no, takan päällä. Kun kerran viehättävässä miljöössä oltiin, piti sitäkin yrittää saada mukaan.  Mestarin opetus oli kuitenkin: lähemmäs, tiukemmin, turhat pois reunoilta.

Idean omaperäisyyttä ei voi oikein kehua, mutta isoista ikkunoista huolimatta luontevien kuvaideoitten löytäminen alkoi olla vaikeaa kuvausjakson loppua kohden.  Ja, pitäähän sitä olla jotain karsittavaakin.

Kimin sivut:   http://www.kimweston.com/

Kuvauspaikka:

http://www.tolvanhelmi.fi/

Kuusamoon, Kuusamoon

Kitkajoki oli suunnilleen aikaisemmalla paikallaan, ruska alkamassa.

Taisi olla kolmas kerta, kun kävin Kuusamon luontokuvatapahtumassa.  - Juu, kiitos kysymästä, kivaa oli.  Hiukka kaukana se Kuusamo on, tai sitten minä kaukana sieltä, mutta  sillä kuuluisalla yhden pysähdyksen taktiikalla sinne mentiin ja sieltä tultiin.  Sitä yhtäkään pysähdystä ei tarvittaisi ihan välttämättä, matka on melko tarkkaan yhdellä  tankillisella polttoainetta suoritettavissa.

Tapahtuma sinänsä oli järjestysluvultaan jo 18.  Sillä on melko vakiintunut asema pohjoisen puolen luontokuvaajien elämässä, ja ajankohta on kauempaa tuleville sopiva ruskaretkien yhdistämiselle samaan reisuun.

Kuusamon tapahtuma on mittasuhteiltaan sellainen sopiva.  Ohjelmaa on aika paljon - ei yltäkylläisesti, mutta kolmelle päivälle jaettuna sen verran runsaasti, että kaukaakin kannattaa matkustaa paikalle.


Ohjelman sisällön valintoja voi pitää onnistuneina, tällä kertaa ehkä aikaisempia vierailujani paremminkin. Selviä heikkoja lenkkejä ja täytenumeroita ei ollut.  Tosin,  aika monenlaisia esiintyjiä oli värvätty mukaan, vaihtelu niin  itse kuvaajien suhteen kuin heidän esitystensäkin osalta oli....  no, runsasta. Aika lailla äärestä laitaan luontokuvan lajityyppejä oli esillä.   Sellaisena minusta on ohjelma virkistävä, aika puuduttavaa olisi katsoa samankaltaisia hyvienkin kuvaajien esityksiä perä perää, juttua kun lauantaina riittää klo  9-18.  Siis aivan oikein, yhdeksän tuntia melko lyhyillä tauoilla jaksotettuna.  Etukäteen ohjelmaa tutkiessa tuntuu 90 minuutin, siis 1,5 tunnin, rupeama per esiintyjä aika pitkältä.  On siinä kertojalla tarinassaan kokoamista, aika on melko pitkä, ja kuvia ehtii näyttää paljon.

Hienoja kuvia tuli nähtyä  muutoin paljon. Saksalainen nuori naiskuvaaja oli ihastuttava poikkeus luontokuvaajien porukoissa (siis kuviensakin osalta...).  Monivalotustekniikalla kuvatut valon ja värin abstraktiot olivat jotain ennennäkemätöntä ainakin minulle.  Jännittäviä juttuja, aika kaukana fotorealismista.  Tädin nimi on Sandra Bartocha.  Kannattaa vilkaista, verkkosivut löytyvät osoitteesta 
http://www.bartocha-photography.com/

Hieman samaa linjaa, luonnonkuvaauksen perinteestä irtoamista, oli ruotsalaisen Edvard Koinbergin kuvissa.  Papparainen on kuvannut mm. lasilevyjen väliin puristettuja kukkia valkoisella taustalla. Vanhan ajan herbaarion mieleen tuovat kuvat olivat ällistyttävän hienon oloisia salin projektorilla nähtyinä.  http://www.koinbergbild.se/

Juha Suonpään  Hukkamies — elokuva oli yllätys.  Jotenkin sitä on tullut ennakkoluuloiseksi tällaisia suuria  yhteiskuntarahoitteisia projekteja kohtaan. Tavallisestihan niitten tavoite on saada rahat käytettyä ja tuotokset on parempi unohtaa.  Suonpään elokuva on raju ja realistinen dokumentti, sen katsottuaan ei tahdo päästä syntyneestä tunnelatauksesta eroon ihan pian.  Ainakin minulla se säilyi kotipihalle asti.  Huikea juttu suomalaisittain.

Tea Karvinen ja Jaana Kotamäki kertoivat  valokuvausturismista omien matkojensa puitteissa. Jännissä paikoissa oli käyty, mutta juuri tuo sana "käyty"  on edellisessä lauseessa painottunut.  Hienoissakaan luontokohteissa ei välttämättä synny automaattisesti hienoja kuvia, ellei kuvaamiseen ole aikaa tai mahdollisuuksia paneutua perusteellisesti. Pelkkä vierailu ei riitä.  - No, totuuden nimissä on sentään sanottava, että muutama hieno kuva oli kummankin esityksessä. Kyllä niitä katsella jaksoi.

Omanlainen juttunsa oli sitten Kim Westonin mukanaan tuoma elokuva.  Hieman sekavan oloisessa dokumenttipläjäyksessä kerrottiin, millaista on elää ja kasvaa Edwardin aikanaan rakennuttamassa talossa.  Ainakin se oli jotenkin leffan juoni, mutta tuotantoyhtiön komeasta nimestä huolimatta kooste oli... niin, sekava.  Pienempi näyttelytila oli varattu Westonien näyttelylle, mukana oli kuvia kolmelta sukupolvelta:  Edward, Cole  ja Kim.  Suuri osa kuvista oli yksityiskokoelmasta, mutta osa Kim Westonin uudempaa tuotantoa.  Esillä oli myös aika paljon kirjoja.   Kirmo Wilen on tehnyt suuren työn hankkiessaan niin Westonit kuin näyttelynkin Suomeen.  Melko pitkäaikaisesta harrastuksesta on kyse, iso osa näyttelyn niin kirjoista kuin teoksistakin oli Kirmon omista kokoelmista.  Hieno juttu, vaikka toki hiukan luontokuvan perinteestä sivussa.  Minusta jokin osa melko täyttä ohjelmaa saakin olla aina jossain määrin poikkitietteellistä tai -taiteellista, aika vauhdilla tulevan suuren tarjonnan lomassa se on hyvinkin virkistävää.

Kuusamon tapahtuman sivuille

Suora linkki ohjelmaan



Yksi päivä oli varattu retkeilyyn, ja se on vähän se. Viikko olisi parempi ajanhallinnan yksikkö.

Sää oli unelmainen - lämmintä, tyyntä, aamusumuja. 

Lämmin sää janotti koiriakin, mutta jokivartta kulkiessahan on apu lähellä.

Kuljettu matka ei ollut hirmu pitkä, mutta koostui suurelta osin (liiankin suurelta siis)  portaista ylös ja alas jokitörmiä. Olimme melko hiljaista porukkaa kaikki neljä,  sitten takaisin kämpille päästyä. No, kaikista nurkista kuului kyllä kuorsausta...

Joskus olis, toisinaan sitten taas ei

Jokaisella kuvaajalle lienee tuttu tilanne:  on sitten lähdetty kuvaamaan, oikein reppu selässä ja kaiket kamerakamppeet kannossa.  Ei vain niitä suunniteltuja kuvauskohteita oikein tahdo näkyä.  Kotiin tullaan muutama joutava räpsy kortin täytteenä.

Ja sitten, muuten vain liikkeellä ollessa tien vieret ovat täynnä kiinnostavia kuvan aiheita. Ainakin, jos kamera ei sattunut mukaan.  Harvemmin, jos sattui.

Aika usein olen nykyisin muistanut jonkin kameroista kaapata kainaloon, vaikka vain kauppareisulle lähtiessä.  En aina, mutta usein.  Hommasin ihan erikseen tarkoitusta varten pienen ja kätevän, helposti mukana kulkevan.  Ajatus on hassu, koska kuljen melkein kaikki siirtymäni autolla, ja puinen 8x10 tuumainen kulkisi mukana ihan yhtä vaivattomasti kuin Olympus Pen.  No, pääasia, että tulee kuljeteltua jotain käyttökelpoista.

Tänään oli melko tyypillinen päivä. Poikettiin tuttavien mökillä iltakahvilla.  Ei oikein aikaa eikä tarkoitusta pysähtyä minnekään kuvaamaan, mutta kamera nyt sattui olemaan sentään auton penkillä.  Matka etenikin sitten lyhyin syöksyin.

Ensin piti pysähtyä ihailemaan rantaniityllä iltapalaa etsiskeleviä kurkia.  Ne hermostuivat selvästi, kun nousin autosta ja protestoivat melkoisella kirkumisella ruokailunsa häirintää.  Ihan asiasta sanoivat, ruokarauha se nyt pitää olla kurjellakin.  Rääkynä tarkoitti selvästikin suomeksi käännettynä:  "Minä juon nyt kahvia"  tai jotain vastaavaa.  Tunsin itseni melkein poliittiseksi toimittajaksi, ainakin lähes yhtä tökeröksi.

Toinen pysäys johtui kauriiden iltapalasta, ja samalla tavalla niitäkin häirittiin.  Peltoaukealle oli kertynyt kauriita peräti seitsemän kappaletta, ilmeisesti menu oli paikalla ihan kohtuullinen.  Suurin osa hipsi selvästi loukkaantuneena metsikön katveeseen, kun auto pysähtyi kohdalle.

Hirvimamma sen sijaan vähät välitti zuumaislusta.  Korvia nyt tietysti piti hiukan höristää, mutta muuten iltapala oli tärkeämpi kuin jarrutteleva auto.  Vasa aterioi varovasti pellon reunalla, mutta emä käveli reteästi keskemmälle, ihan  kuin mallia näyttääkseen:  katsopa, täällä on paremmat tähkäpäät.

Jokainen notkopaikka matkalla oli kauniiden sumupilvien koristelema. Ilta jäähtyi nopeasti, ja usva nousi peltojen ylle.   Pakollinen auringonlaskukuva piti vielä pysähtyä ottamaan Sunnanvikin peltoaukealle.  Sumupilviä olisi voinut - ja pitänyt - jäädä kuvaamaan kaikille alaville paikoille.  Sitten tosin ei oltaisi vieläkään kotona.