maanantai 13. tammikuuta 2014

Koiria ulkoiluttamassa

No, päivittäinhän sitä tehdään, mutta viimeisinä lumettomina päivinä motivoiduin taas ottamaan kamerankin kantoon.  Ennuste lupaili lunta ja pakkasta, siis paljon puhutun termisen talven tuloa viikonlopulla.

Perinteeksi muodostunut linturetki uudenvuodenpäivänä jäi tekemättä, kun oleilimme mökillä. Vasta nyt sitten tulimme lähteneeksi Kopparnäsin rannoille.  Viimeisiä avovesipäiviä siis.

Sää harmaa ja pimeä, niinkuin kuukauden verran jo oli ollutkin. Rantapusikoissa oli melkeinpä pimeää keskellä päivää, eikä aukeammilla paljoa valoisampaa.  Tasaista pilvipeitteen valoa - ei kontrastia, laaksoa eikä kukkulaa.  Vanhan ajan laakafilmikuvaaja olisi ollut innoissaan - onpa tasaista valoa, eikä varjoja haittana!  Maiseman toistamiseen näköhavainnon kaltaisena sää olisikin ollut juuri sopiva, jos takavuosien mustavalkotekniikasta olisi ollut kyse.

Digikameran kanssa pusikoissa tilanne sitten oli toinen.  Silmät näkevät pöpelikön stereona, syvyysvaikutelma syntyy automaattisesti. Kamera on yksisilmäinen, eikä oikein erottele eri etäisyyksillä olevia kohteita.  Pusikko on vielä sekavampaa kuvissa kuin katseltuna.  Valolla tai terävyysalueella saa ehkä hiukan eroteltua kohteita, mutta kun valo on tasan sama joka paikassa, niin mitäs sitten? Jälkikäsittelyn mahdollisuudet jäävät työkalupakkiin.  No, lähelle kohdetta menemällä saa tietysti perspektiivilläkin korostettua haluttua kohtaa.




Pysähtyneitä hetkiä, tyyntä talven odotusta tms.,   sanoisi runoilija. Ja sellainenhan tunnelma tosiaan on, hiljainen päivä ennen lumen ja jään tuloa.




Kaikki retket ovat suuria seikkailuja!  Urhollinen metsästäjä tutkii maastoa.








Rantapusikkojen aukkopaikoissa sentään hiukan valoakin pääsi sammalikkoon.






Olettetavasti käpytikan ruokapöytää.








Rantalehdot ovat tikkojen valtakuntaa.  Paljon lahoavia puunrunkoja, joista ilmeisesti aina jotain syötävääkin löytyy.



Kovassa on sapuska tikallakin.  Kaiketikaan se toukka, joka kolon pohjalta löytyy, ei ole kovin iso makupala.



Näinhän siinä sitten käy aina lopulta.  Tuulenpuuska katkaisee toukkien ja tikkojen nakertaman rungon.   Aika kauan vielä puu kuitenkin hoitelee molempien ateriapalveluita.



Olisikohan tuossa poikennut palokärki?  Lastun koko näyttää isommalta, mutta saahan käpytikkakin sopivan pehmeästä puusta aika isoja paloja irti.

Tarkkaavainen lukija on  jo huomannut, että jotain puuttuu.  Pääasiassa tikkojen puuhista kertovassa jutussa ei ole sen tikan kuvaa.  Se on sitten toinen tarina, olisi Kipling sanonut, mutta tavallaan itse tekijä itse teossa kuuluisi mukaan.  Ehkäpä jonain päivänä pitääkin ottaa hiukan pitempiä polttovälejä reppuun ja paneutua tikan tähystelyyn.  Joka päivähän niittenkin on syötävä otsansa kumisten, ja naputuksen perusteella tikka on helppo löydettävä kokemattomallekin lintukuvaajalle. - Onko sitten helppo kuvattava, se jää nähtäväksi.