Newtonia Tukholmassa

Newtoneista olen aina digannut enemmän Isaacia kuin Helmutia, vaikka molempia tietysti arvostan.  Helmutin kuvallinen ilmaisu ei oikein ole iskenyt:  tapa esittää kauniit naiset jotenkin kolhoina ja kompuroina ei tunnu oikein olevan aina se miellyttävin juttu.  Toki, ymmärrän kyllä sen, että Helmut halusi esittää kohteensa vahvoina ja vaikuttavina amatsooneina, pääosan esittäjinä  eikä minään pieninä sievinä sivuhenkilöinä.

Siitä huolimatta piti tietysti poiketa katsomassa näyttelyä, kun se niinkin tavoitettavassa paikassa kuin Tukholman Fotografiska sattuu olemaan. Matka ei ole mahdoton, miksei se ole jopa mukavakin, jos tykkää laivalla holjailusta.  Yölaivoilla kulkien ei matkaa oikeastaan huomaakaan;  kunnon sapuskat ravintolassa ja unten maille.  Sikamaisen aikaisin perillä kuitenkin ollaan, se uni voi jäädä kesken, jos ei oikein kiiruhda illalla punkan pohjille.

Näyttelyyn sisälle päästyä huomaa pian, että  muotikuvaajana Helmut on ollut 70-luvulla "aikaansa edellä", tai ainakin kollegoitaan edellä enemmän kuin suoran mitan, ehkä ainakin kierroksen. Vaikuttaviahan hänen teoksensa ovat, ja ennen kuvankäsittelyn aikakautta teknisestikin kohtuullisen hyvin tehtyjä.  Kirjallisuudessa on julkaistu enimmäkseen Newtonin harrastuksenaan ja omissa projekteissaan kuvaamia teoksia, työkuvat ovat tietysti olleet aikanaan esillä enimmäkseen aikakauslehdissä. Näyttely taas sitten sisältää hyvän katsauksen myös Helmutin työhön muotikuvaajana.

Newtonin vahvuus on ollut sommittelussa ja mallin ohjauksessa. Niistä saa hyvän käsityksen kuvista, ja vielä paremman katsomalla hänen vaimonsa kuvaaman amatöörivideon - sen on joku ammattilainen leikannut ja toimittanut, mutta ei ole välittänyt tehdä työtään kunnolla. Pienellä tiivistämisellä olisi katsomisen kärsimystä saanut hiukan loivennettua, mutta mukavan kuvan Newtonin  työskentelystä video antaa näinkin, samaten otokset yksityiselämästä ovat kyllä ihan kiinnostavia.

Filmiaikakauden tekniset rajoitukset näkyvät kuvissa kuitenkin hyvin. Todennäköistähän on, että näyttelyn tulosteet on tehty niin hyvin kuin nykytekniikalla on mahdollista.  Tukkoiset mustat ovat kuitenkin joka paikassa ja kauttaaltaan silmiin tarttuva heikkous - muotikuvassa se ei ole voinut olla tarkoitus, ajan tekniikka ja ehkä sitten filmin käsittelyn osaaminen ei vaan ole riittänyt parempaan.  Kuvien reunoja ei myöskään kannata katsella kovin tarkkaan - kaikenlaista on jäänyt kuva-alalle, ja  niitä ei ole tietenkään poistettu näyttelyversioiden valmistuksessa.  Ajan merkkejä.

Tilat ovat väljänoloiset, kuvilla on tilaa niin kuin katsojallakin. Ripustus on, kuinkapa muutenkaan, hyvin harkittu ja visuaalisesti vaikuttava.  Pieniä kateuden väristyksiä nousee sielun pohjalle: ruotsalaisilla on selvästi ollut millä mällätä.  Jos jokin on rajoittanut talon suunnittelua ja toteutuksia, niin rahan puute se ei ole ollut.

Fotografiska sinänsä on nykyisellään luontevasti Viking Linen terminaalin vieressä, joten siitä on hyvä aloittaa Tukholman turnee - tai tietysti siihen  on hyvä  myös se päättää.  Aloittaminen on sikäli parempi, että talossa saattaa vierähtää arvioitua kauemmin. Kolme mielenkiintoista näyttelyä, hienoon kuntoon  rempattu vanha rakennus ja sitten vielä erinomainen ravintola yläkerrassa - harrastaja saakin siellä yhden lauttojen vuorovälin kulumaan hyvin, ei mitenkään välttämättä sen kauemmas kaupungille tarvitse mennäkään hortoilemaan.

Retken muistiinpanotkin tuli hoidettua kunnolla (kerrankin), kun kirjuri oli mukana.

Yhdellä sightseeinglinjoista on vesibussin pysäkki aivan Fotografiskan portailla, joten vaivaton ja mukava tapa jatkaa matkaa on loikata laivaan.  Busseilla on satamia joka puolella lahtea, ja 24 h voimassa oleva lippu sallii poikkeamisen useammassakin paikassa.  Kuninkaanlinnaan ja  vastapäisiin Djurgårdeniin tai Gröna Lundiin pääsee vesibussilla kaikkein helpoiten, eipä ainakaan ruuhka haittaa.  Niinpä valitsimmekin käyntikohteet vesibussin reitin varrelta.  Samalla näkee kaupunkia hiukan erilaisesta kulmasta kuin kadulla käyskennellen.

Semmoinen viikinkilaiva on ihan ison oloinen ja näyttävä kulkuneuvo siihen asti, kunnes viereen sattuu n.s. isojen poikien risteilyalus.  Tulopäivänä tuossa laituripaikalla oli vielä isompi hotelli, Cunard-linjan Queen Victoria.  Sillä pääsisi mm. vuodenvaihteen tienoilla hauskalle Etelämeren risteilylle, parvekkellinen hytti 80 000 euroa per lärvi.  Harmi, ettei vaimolla ole niin paljoa lomaa...

Yhdestä vesibussin satamapaikasta, Gröna Lundista, löytyy uusi Abba-museo.  Vilkkaampana aikana hiukan takkuisesti vetävä museokierros on kaikille Abba-aikaa eläneille elämys, vakaville fanittajille tietysti must.

Nykytekniikan ihmeitä:  halukas pääsi esiintymään melko oikean oloisten bändin jäsenten kanssa.

Nukkeja, pukuja, kultalevykokoelmia....  Ja toki krääsäkauppa.

Pihalla oli parikin kuvauspaikkaa, joissa sopi liittää naamansa valitun bändin jäsenen paikalle.  Toinen oli mitoitettu lapsille, mutta enemmän siinäkin näkyi aikuisia käyvän.

Prinssi Eugenin talo
Niemen kärjessä pienen kävely- tai ratikkamatkan päässä Gröna Lundista on Prinssi Eugenin talo.  Prinssi oli taiteilija, nykyisen kuninkaan isoisän setä.  Talo on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvä maku, taiteellinen näkemys ja rajoittamattomat taloudelliset resurssit voivat yhdessä saada aikaan - viehättävä asuinpaikka aikanaan, ja nyttemmin testamentattu  kansalle ihmeteltäväksi.  Galleriasalissa on vaihtuvia näyttelyitä.

Prinssin asuntopuoli on ollut hyvin sisustettu ja kalustettu, vaikka isommat bileet onkin ilmeisesti pidetty galleriasiivessä. Satyyrimaalaus keskeisellä paikalla taitaa antaa viitteitä prinssin jättäytymisestä perheettömäksi.  Toki taiteilijan vapaus on suurempi ilman perhevastuita.

Kotimatkalla piti pysähtyä Salossa;  energiajätekasa siellä vain paloi, mutta savupilvi oli näyttävä.  Pienen kiertelyn jälkeen palopaikkaa pääsikin kuvaamaan, vaikka vartiossa olevat hätyyttelivätkin kauemmas.  Palokunta ei suurempaa kiirettä paikalle pitänyt, olisiko sitten palavan tavaran laatu vaikuttanut intoon hankkiutua paikalle.

Rantojen miehenä

Kesää ja lämmintä,  niin ilmaa kuin vettäkin.  Pitäähän sitä sitten valokuvausharrastusta laajentaa rantatyttöjenkin suuntaan,  kesä ilman paria rantakuvaustuokiota ei oikein kesä olisikaan.

No, on myönnettävä, että jonkinasteinen laiskuus tahtoo vaivata jopa kesällä.  Ihan  sitä apinan intoa edes kuvaamiseen ei tahdo löytää, ja kun  löytää, on sää tietenkin niin kauan huono, että  innostus ehtii mennä ohi.  Viime kesän koko loppupuolen yritimme erään oikein tyylikkään mallin kanssa löytää sopivaa kaunista iltaa kuvausajaksi - aina kun molemmat olimme vapaana, satoi rankasti.  Siis aina.

Niinpä, mutta valitus sikseen - onhan  niitä mukaviakin muistoja, ja tilanteita, joissa kaikki natsaa.  Sää, mallin osallistuminen, valaistustekniikka, kamerakin iskussa ja kuvaaja kohtuuterävänä.  Niitähän sitä kannattaa muistella.  -  Muisteluksihan tämä joka tapauksessa menee, viime kesänä kun en ollut rannoilla kertaakaan ja tänäkin vuonna vasta pariin kertaan.

Viime aikaiset - oikeastaan viime vuosien - rantakuvaukset on ajoitettu auringon laskun aikoihin.  Perusidea on melkein aina se, että auringonlasku taustaksi, salamalla valoa malliin.  Muitakin ratkaisuja on kokeiltu, mutta jostain syystä tämä on ollut mieleisin, mikä syy sitten lieneekään.


Viimeisin rannalla käynti oli Vääksyssä, pienellä uimarannalla, jolla aikoinaan kävin uimakoulua. Paikka oli pahasti pusikoitunut, ja muutenkin muuttunut paljon, kunnan virallinen uimaranta on siirtynyt toiselle puolelle kanavaa.   Ranta kuitenkin oli kohtuu siisti ja kivan matala edelleen. Ennen kaikkea se on yksi niistä harvoista paikoista, josta on melko avoin näkyvyys luoteeseen, Auringon laskun suuntaan. Osoittautui, että vain melko:  Aurinko laski kuin laskikin harjun puitten taa, vaikka olin mukamas tarkistellut ilmansuunnat ihan käymällä paikalla etukäteen.  Kompassi ei ollut mukana....

No, lahtelainen kaunotar  Minna Liukkonen oli lupautunut malliksi, joten ei kun rantaan ja vempeleet kokoon.  Olimme aika ajoissa paikalla, joten odotellessa kuvattiin muutama ruutu paikalle ilmaantuneen pienen venesataman kulmilla. Aurinko paistoi hillittömän kovaa, tai sitten oli täysin pilven takana - ihan normisettiä siis.  Piti valita ja odotella kuvaushetkeä jonkun verran, kun valo vaihteli nopeasti.

Tässä nyt on tämän tekniikan peruskuva.  Aurinko oli vielä korkealla, joten taivas ei varsinaisesti vielä ollut kovin värikäskään, ja ainakin mahdottoman kirkas. Helpoin ratkaisu rajata taustaksi pelkkää vettä. Aurinko paistaa aika kirkkaana korkovalona takaoikealta, ja kameran puolen valaistuksen (aika lattea, totta)  hoitaa yksi Rangerin välähdyspää sateenvarjon läpi.

Minna säilytti hymynsä, vaikka rantavedessä plutailtiin aika pitkään :)  Lämmintähän vesi toki oli, mutta vain Suomen olosuhteisiin nähden....  Ja tuuli kylmää kuten pohjoistuuli aina, suunnasta riippumatta.

Sinänsä tällaine pehmeä valo kameran suunnasta on  varmaa:  malli saa keksiä asentoja ja poseerauksia ihan rauhassa, kaikki käy. Nenän asennon säätöjä ei tarvita, kun valaistus on osapuilleen sama aika laajalla alueella. Ainakin mallin kanssa ekaa kertaa kuvatessa helppoa kuin heinän teko - ei tosin sitten kaikkein sävädyttävimipiä valaistusefektejäkään nähdä.


Emäsalo Rocks

Kesän toinen kuvausilta oli Emäsalon kallioilla, mallina Maaria Vannemaa.  Nyt lähdettiin sen verran myöhään liikkeelle, että aurinko ehti varmasti laskea, ja taivaan sävyjä saatiin taustalle.  Heinäkuun puolivälissä se tarkoittaa kyllä vasta noin klo 22 maissa.  Emäsalossa Virkistysalueyhdistyksen rannalla ei juuri ole väkeä, ja paikalta löytyy niin kallioita kuin hiekkarannan pätkäkin, joten vaihtelevia kuvauspaikkoja on.  Ja ennen kaikkea, niemen länsipuolella se suunta on, niin, länteen ja luoteeseen, joten ilta-aurinkoa on. Tosin, vielä heinäkuussa sielläkin aurinko häipyy puitten taa.  Mikäli haluaisi veteen laskevan auringon taustaksi, olisi varmaankin mentävä länsirannikolle asti, Uudenmaan puolelta sellaista paikkaa ei taida löytyä.

Kallionyppylä ja pilvet.... Nyppylän voi valita, pilvet on hyväksyttävä annettuina:

Ennen auringon häipymistä horisonttiin ehdimme kuvata aika monta settiä luonnonvalolla.  Vastavaloon kuvatessa sitä kyllä jopa näin avoimessa maisemassa on hiukka niukalti varjon, siis kameran, puolella, mutta viime kädessä raw-muunnoksen säädöt tulevat avuksi, ja varjopuolikin on avattavissa kohtuuvaloisan tuntuisiksi.  Tästä kuvasta on monta versiota tiukemmillakin rajauksilla, mutta (jostain syystä, taas)  tämän rajauksen ilmavuus ja avaruuden tuntu viehätti eniten.

Sitten taas sitä hämärän tunnelmaa. Sinne saaren taaksehan se aurinko katoaa, mutta hetken taivas on värikäs.  Vakiovaruste, Rangerin  välähdyspää sateenvarjon läpi oikealta.  Tässä tosiaan on yksi valo sivulla, ja varjot ovat jyrkkiä sen mukaan.  Tavallisin ratkaisuhan olisi väläyttää se toinen vilkku kameran suunnasta hiukan kauempaa tai paksumman pehmittimen läpi, jotta varjoihin saataisiin täytevaloa.   Tällä kertaa näin, halusinkin iltatunnelman korostukseksi aika vahvat varjot.

Eri pose, samat valaistusjärjestelyt:

Luulenpa, että tämä valomaailma toimii omissa jutuissani jatkossakin. Ainahan voi ja pitää kokeilla uusiakin ratkaisuja, tai ainakin toisiakin, mutta tuolla rannalla on illalla *aina*  tuulista ja kylmää, sitten kuitenkin, vaikka päivä olisi lämmin ja kaunis.  Ei ainakaan vedessä voi kukaan plutailla tuntitolkulla muuttumatta siniseksi ja pilkulliseksi.  Värihän on helppo korjata fotarissa, mutta oikein kunnolla kananlihalla oleva iho on aika haasteellista... :)   Kaunein taustavalokin on sellaisen varttitunnin juttu.  Oma näkemykseni on tällä erää, että parempi käyttää se aika varmasti toimivan tekniikan kanssa ja antaa mallille mahdollisuus poseerata mieleisissään kuvissa - niissä, joita varten paikalle tultiin.  Siis parempi kuin kikkailla ehkä tai jos onnistuvien erikoisefektien kanssa se paras kuvausaika... :)  No, molempi parempi, ehkäpä sitä taas toisella kertaa sitten keskitytään vaihteeksi mittaus- ja säätötekniikkaan.  Tällä kertaa näin.

Ihan toisenlaisesta tekniikasta esimerkkinä on tässä yksi näyttelymenestystäkin saanut "rantakuva", jonka kuvauksessa ei tosin ranta ollut ihan  lähelläkään. Studiossa valuteltiin vettä mallipoloisen niskaan, ja aalto sitten löytyi taustaksi ihan muualta.

Suvin kuva on sekin tältä vuodelta, on kai Ruutinkoskikin laskettava rannaksi.  Kuva oli Facebookissa  ihan liian kovaa kamaa, en tosin tiedä onko reteä asento vaiko läpinäkyvä pusero se närkästyksen syy.  Niin tai näin, maisema on nätti, niinkuin mallikin.

Sama Ruutinkosken kivi pääsi mukaan tähänkin  kuvaan:

Joitakin muistokuvia vielä menneiden kesien rannoilta:

Rantakuvahan se on tämäkin,  vaikka n.s. alkukesän aikaa. Teija oli aika sitkeä sissi, uiskenteli monta kierrosta, kun "kameran tarkennus ei oikein osunut"  ekoilla kerroilla ;)

Hangon rantoja:

Ja taas sitten Kopparnäsin kallioita:

Yksi "making of"  Kisakeskuksen saunarannasta.   Janica ja kukatoinen?  ponnistivat vedestä ylös, ja tarkoitus oli saada se tapahtumaan samanaikaisesti.  Se ei tainnut koskaan onnistua - emme keksineet keinoa, millä merkin saisi annettua veden alle, tai muuten sovittua ajoituksen riittävän tarkasti. Jokin kivien kopauttaminen veden alla olisi ehkä toiminut, mutta siihen  hätään sitä ei keksitty.

Toinen "making of"  Hangon Tulliniemestä.  Rojua on rannalla Raatteen tien tapaan, vaikka vain niin yksinkertaista asiaa kuin rantavedessä kahlailua kuvataan.

Uunia särkemässä

(Portaita ei särjetty ensin, laulun väitteestä huolimatta.)

Poikkesin katsomassa vanhan, noin 100-vuotiaan,  kaakeliuunin purkamista.  Uteliaisuuttani, osin halusta saada jokunen kuva ihan oikeasta työnteosta arkistojen aarteisiin.  Kunnollista työtä on tullut kuvattua aika vähän, osin ehkä siitäkin syystä, että useimmiten on ollut jotenkin siihen osallisena, eikä aikaa kuvaukseen keskittymiseen oikein ole ollut.  Muitakin syitä on.

Ainahan minä olen ollut hyvinkin työtä pelkäämätön.  Nytkin uskalsin mennä ihan lähelle, seurata parin metrin päästä, miten ammattimies toimii.

Uuni oli vanhassa, noin 100-vuotiaassa  talossa. Rakennuksen alkuperä jäi minulle epäselväksi, ainakin toistaiseksi. Kukaan paikkakuntalaisista, joilta asiaa kyselin, ei tiennyt mitään sen historiasta.  Joku varmaankin tietää, joten asia saattaa aueta myöhemmin.

Rakennuksessa oli useita aika hienoja - ja vanhoja - kaakeliuuneja.  Kahta niistä on jo suunniteltu uuteen kotiin, joten purku oli ajankohtainen.

Kuvaamisen kannalta purkutyö on aika haasteellista.  Pölyä lentää niin maan per-usteellisesti, uuni oli kivassa pienessä syvennyksessä, joten kuvakulma on purkajan takaa, ja nimenomaan takaa.  No, parempi tämä kuin se seuraava purettava uuni, joka on huoneen nurkassa. Kyllähän tässä sentään sivullekin pääsi tilannetta tarkastelemaan.

Työ on huolellisuutta vaativaa.  Uuni on purettava sisältä päin, muuten kaakelit helposti vaurioituvat. Ne nyt kuitenkin ovat vain lasitettua savitavaraa, suunnilleen samaa mitä kahvikupitkin. Nurkka lohkeaa helposti.  Siten mitään isoja tai koneellisia työkaluja ei voi käyttää:  savilaastia voi rapsutella purkuraudan kärjellä pois, ja sitten käsin  nytkytellä tiili irti.

Purettavina olivat tällä kertaa kaksi yläkerran uunia.

Numerointi tehty, sitten vaan telineet pystyyn ja uunin päällystää auki.

Rakennuksen huoneet ovat hyvin korkeita, ja kattoa oli joskus laskettu, varmaankin lämmityksen takia. Hommaa hankaloittaa alussa vielä sekin, että on työskenneltävä kattoon sahatun aukon kautta - tai siis aukossa.  Vanhojen uunien koristeet ovat upeita, nämä oli sentään jätetty paikalleen, vaikka katto olikin tehty niitten alapuolelle.

Hankalin työvaihe oli kuulemma (kuinka ollakaan...) aloitus.  Uunin kansi oli valettu betonista, ja kovasta.  Lisäksi työskentely oli hankalaa ahtaassa tilassa, ja laskettu välikatto vielä hankaloitti juttua.  Mestari totesi ylimmän kerroksen purkamisen saattavan olla jopa kolmannes koko hommasta.

Alemmas päästyä homma tietysti on helpompaa, ja käy nopeammin. Hikistä ja varsinkin pölyistä on koko ajan.

Lappunen löytyi uunin taustan kätköistä.  Alkuperä ei ehkä selviä, mutta aina voi arvailla:  ehkäpä uunia muuraamassa ovat olleet Niilo ja Pertta, muurari ja laastin kantaja. Useinhan jokin tällainen viesti jälkipolville on kätketty muurien rakenteisiin.

Homma on kokonaan käsityötä. Sorkkaraudalla voi rapsutella laastia, mutta tiilet (ja varsinkin kaakelit) irrotetaan käsin nytkyttelemällä.  - Ja varovasti...   Kynsiä ei kuulemma kannata leikata pariin viikkoon ennen urakkaa, eikä tarvitse pariin viikkoon sen jälkeen.

Eka uuni kuljetusta varten valmiina lastattavaksi. Huolellisesti numeroituna ja suurimmaksi osaksi laastista putsattunakin.   Hankalimmat laastiraot pitää liuottaa pois, mekaaninen lohkominen voisi vaurioittaa kaakelia.

Loppu häämöttää ekan uunin osalta.  Alin kerros jäljellä, aikaa oli mennyt noin neljä tuntia.

Hienoja uuneja rakennuksessa oli monta.

Kaikenlaista saattaa vanhoista rakenteista löytyä:  korvikepaketin sulkijapahvi.  Kahvipaketeissakin näitä käytettiin, ja aikoinaan ne olivat suosittuja keräilyn kohteita.


Ja sitten, ensimmäinen uuni purettu, ainakin melkein. Toinen odottaa vuoroaan. Kahvitauon paikka.

Niin juu:  Kaakeliuunien purkamista, kauppaa ja kokoamista järjestelee Noona Hentilä Hollolasta, yhteystiedot löytyvät sivulta www.kaakeliuuni.net.