Weston workshop

Kim Weston vieraili vaimoineen Kuusamon luontokuvapäivillä. Seuraavana viikonloppuna sitten oli Savonlinnaan junailtu työpaja, jossa osallistujat saivat tutustua Westonin kuvaustapaa ja tyyliin ihan kädestä pitäen, tai ainakin melkein.  Omin voimin joka tapauksessa.

Ansio tästäkin tapahtumasta lankeaa alun pitäen Kirmo Wilenin innokkuudelle, sitten käytännön toteutuksena paljolti Saimaan kameraseuran aktiiveille:  Mari ja Tommi  Joutjärvi ja Jukka Kosonen.  Infra, kuten sapuskat, saunat jne.  oli vallan hienosti järjestetty.  Paikkakin oli melko upea.  Tolvanhelmi-niminen huvila, vai miksi sitä nyt kutsuisi, on kauniilla ja rauhallisella paikalla  veden ympäröimänä.  Niemi tosin  on melko korkea, rantaan on lyhyt matka, mutta alaspäin.

Lauantai kuvattiin, sunnuntai sitten aloitettiin Kimin palautteella - kuinka ollakaan, sitten kuvattiin taas. Mielenkiintoisinta oli ehkä seurata Kimin omaa työskentelyä. Hänellä näytti olevan melko selvä visio siitä, mitä aikoo saada aikaan jo kuvaamaan ryhtyessään.  Mitään kokeilemista ja hakemista ei ollut, määrätietoinen mallin tai mallien  ohjaus ennakolta suunniteltuun paikkaan ja asentoon, sitten muutama ruutu haarukointia ja se oli siinä.   Vanha RB palveli edelleen työkaluna, sommittelu tapahtui kamerassa.  Jälkikäteen rajausta hän ei kuulemma suuremmin harrasta, kuva tehdään negasta sellaisenaan, toki tavanomaiset sävyjen säädöt ovat käytössä.

Kimin  kuvia oli nähty niin julkaisuissa, netissä kuin näyttelyssäkin, joten hänen tyylinsä ei mikään uusi ihmetyksen aihe ollut.  Minuun teki suurimman vaikutuksen se mainittu määrätietoisuus ja suunnitelmallisuus - kuva oli tavallaan olemassa jo etukäteen tekijän mielessä, toteutus sitten oli sen konkretisointia.  Toinen Kimin  moneen kertaan mainitsema oppi liittyi  mallin ja kuvaajan suhteeseen.  Hän korosti sitä, että malli on toinen ihminen, joka osallistuu teoksen luomiseen, ja se on kuvaajan otettava huomioon.  Kun vartalotutkielmissa  kohde kieltämättä esineellistyy valon, varjon ja muotojen estetiikaksi, on kuvaajan siihen  keskittyessään   helppo unohtaa se inhimillisen vuorovaikutuksen puoli asiasta.

Tiukkojen rajausten ystävänä Kim pätki rajauksissaan  raajoja aika surutta.  Termejä entry- ja exit point hän käytti ahkerasti sommitelmiaan selitellessään:  kuvassa on kohta, josta katse tulee kuvaan, ja samaten poistumiskohta.  Terveellinen muistutus siitä, että toisinkin voi ajatella - itse kun olen useimmiten lähtenyt siitä, että kuvassa on pääaihe, johon katse kiinnittyy.

Säitten suhteen tuuri oli melko uskomaton:  lämmintä, tyyntä, aurinkoista - syyskuun puolivälissä! Mallin osa ulkona ilman vaatteita  poseeraillessa on helposti melko viluista hommaa kesälämpimälläkin, vähänkin huonommalla säällä  tuokiot jäävät lyhyiksi pakostakin.
Se kaunis ja lämmin sää (ja upeat mallit  tietysti) houkuttelivat kuvaamaan - aika paljon enemmänkin, kuin olin etukäteen ajatellut.  Työpajoissa suurin anti on tavallisesti toisten työskentelyn seuraaminen, sitä omaa kuvaamistahan voi harjoitella yksinkin. Nyt tuli kuvattua kortit täyteen, vaikkakin toki julkistamiskelpoisten prosenttiluku on taaskin tavanomainen:  pieni yksinumeroinen.

Mallin ohjaus oli hyvin määrätietoista, mutta kohteliasta.

Paljukulttuuri näytti kiinostavan - oliskohan vierasta Kaliforniassa?

Ope ja mallit - kolme väriä ;)

Monena mies eläissään - tässä Hannu kurssin melanheiluttajana.  (Tarkoitus siis oli saada aaltoja mallin ympäristöön.)

Kummallakin kuvaajalla oma mielenkiinnon kohteensa...

Kun käytössä on vuosikausia sama kamera ja yksi objektiivi, on sen hallinta melko lailla selkäytimessä.

Kontrastia kuvaan vanhasta hirsiseinästä.

Työpajalla oli monenlaisia vaikutuksia jopa laajemmaltikin:  esimerkiksi kalavedet niemen ympäristössä tuntuivat parantuvan olennaisesti, jos nyt uisteluveneiden reiteistä voi päätellä.  Kaloja joka tapauksessa etsittiin lähempää rantaa kuin edellispäivänä.

Yksi kuvausrasteista oli sisätiloissa. Varsinkin talon yläkerran isot päätyikkunat mahdollistivat luonnonvalon varaisen kuvauksen sielläkin.  Itselleni melko outoa, kun puolen ikäänsä on opetellut keinovalon käyttöä vallitsevan tehostamiseen.

Kansakunnan kaapinpäällä - tai no, takan päällä. Kun kerran viehättävässä miljöössä oltiin, piti sitäkin yrittää saada mukaan.  Mestarin opetus oli kuitenkin: lähemmäs, tiukemmin, turhat pois reunoilta.

Idean omaperäisyyttä ei voi oikein kehua, mutta isoista ikkunoista huolimatta luontevien kuvaideoitten löytäminen alkoi olla vaikeaa kuvausjakson loppua kohden.  Ja, pitäähän sitä olla jotain karsittavaakin.

Kimin sivut:   http://www.kimweston.com/

Kuvauspaikka:

http://www.tolvanhelmi.fi/

Kuusamoon, Kuusamoon

Kitkajoki oli suunnilleen aikaisemmalla paikallaan, ruska alkamassa.

Taisi olla kolmas kerta, kun kävin Kuusamon luontokuvatapahtumassa.  - Juu, kiitos kysymästä, kivaa oli.  Hiukka kaukana se Kuusamo on, tai sitten minä kaukana sieltä, mutta  sillä kuuluisalla yhden pysähdyksen taktiikalla sinne mentiin ja sieltä tultiin.  Sitä yhtäkään pysähdystä ei tarvittaisi ihan välttämättä, matka on melko tarkkaan yhdellä  tankillisella polttoainetta suoritettavissa.

Tapahtuma sinänsä oli järjestysluvultaan jo 18.  Sillä on melko vakiintunut asema pohjoisen puolen luontokuvaajien elämässä, ja ajankohta on kauempaa tuleville sopiva ruskaretkien yhdistämiselle samaan reisuun.

Kuusamon tapahtuma on mittasuhteiltaan sellainen sopiva.  Ohjelmaa on aika paljon - ei yltäkylläisesti, mutta kolmelle päivälle jaettuna sen verran runsaasti, että kaukaakin kannattaa matkustaa paikalle.


Ohjelman sisällön valintoja voi pitää onnistuneina, tällä kertaa ehkä aikaisempia vierailujani paremminkin. Selviä heikkoja lenkkejä ja täytenumeroita ei ollut.  Tosin,  aika monenlaisia esiintyjiä oli värvätty mukaan, vaihtelu niin  itse kuvaajien suhteen kuin heidän esitystensäkin osalta oli....  no, runsasta. Aika lailla äärestä laitaan luontokuvan lajityyppejä oli esillä.   Sellaisena minusta on ohjelma virkistävä, aika puuduttavaa olisi katsoa samankaltaisia hyvienkin kuvaajien esityksiä perä perää, juttua kun lauantaina riittää klo  9-18.  Siis aivan oikein, yhdeksän tuntia melko lyhyillä tauoilla jaksotettuna.  Etukäteen ohjelmaa tutkiessa tuntuu 90 minuutin, siis 1,5 tunnin, rupeama per esiintyjä aika pitkältä.  On siinä kertojalla tarinassaan kokoamista, aika on melko pitkä, ja kuvia ehtii näyttää paljon.

Hienoja kuvia tuli nähtyä  muutoin paljon. Saksalainen nuori naiskuvaaja oli ihastuttava poikkeus luontokuvaajien porukoissa (siis kuviensakin osalta...).  Monivalotustekniikalla kuvatut valon ja värin abstraktiot olivat jotain ennennäkemätöntä ainakin minulle.  Jännittäviä juttuja, aika kaukana fotorealismista.  Tädin nimi on Sandra Bartocha.  Kannattaa vilkaista, verkkosivut löytyvät osoitteesta 
http://www.bartocha-photography.com/

Hieman samaa linjaa, luonnonkuvaauksen perinteestä irtoamista, oli ruotsalaisen Edvard Koinbergin kuvissa.  Papparainen on kuvannut mm. lasilevyjen väliin puristettuja kukkia valkoisella taustalla. Vanhan ajan herbaarion mieleen tuovat kuvat olivat ällistyttävän hienon oloisia salin projektorilla nähtyinä.  http://www.koinbergbild.se/

Juha Suonpään  Hukkamies — elokuva oli yllätys.  Jotenkin sitä on tullut ennakkoluuloiseksi tällaisia suuria  yhteiskuntarahoitteisia projekteja kohtaan. Tavallisestihan niitten tavoite on saada rahat käytettyä ja tuotokset on parempi unohtaa.  Suonpään elokuva on raju ja realistinen dokumentti, sen katsottuaan ei tahdo päästä syntyneestä tunnelatauksesta eroon ihan pian.  Ainakin minulla se säilyi kotipihalle asti.  Huikea juttu suomalaisittain.

Tea Karvinen ja Jaana Kotamäki kertoivat  valokuvausturismista omien matkojensa puitteissa. Jännissä paikoissa oli käyty, mutta juuri tuo sana "käyty"  on edellisessä lauseessa painottunut.  Hienoissakaan luontokohteissa ei välttämättä synny automaattisesti hienoja kuvia, ellei kuvaamiseen ole aikaa tai mahdollisuuksia paneutua perusteellisesti. Pelkkä vierailu ei riitä.  - No, totuuden nimissä on sentään sanottava, että muutama hieno kuva oli kummankin esityksessä. Kyllä niitä katsella jaksoi.

Omanlainen juttunsa oli sitten Kim Westonin mukanaan tuoma elokuva.  Hieman sekavan oloisessa dokumenttipläjäyksessä kerrottiin, millaista on elää ja kasvaa Edwardin aikanaan rakennuttamassa talossa.  Ainakin se oli jotenkin leffan juoni, mutta tuotantoyhtiön komeasta nimestä huolimatta kooste oli... niin, sekava.  Pienempi näyttelytila oli varattu Westonien näyttelylle, mukana oli kuvia kolmelta sukupolvelta:  Edward, Cole  ja Kim.  Suuri osa kuvista oli yksityiskokoelmasta, mutta osa Kim Westonin uudempaa tuotantoa.  Esillä oli myös aika paljon kirjoja.   Kirmo Wilen on tehnyt suuren työn hankkiessaan niin Westonit kuin näyttelynkin Suomeen.  Melko pitkäaikaisesta harrastuksesta on kyse, iso osa näyttelyn niin kirjoista kuin teoksistakin oli Kirmon omista kokoelmista.  Hieno juttu, vaikka toki hiukan luontokuvan perinteestä sivussa.  Minusta jokin osa melko täyttä ohjelmaa saakin olla aina jossain määrin poikkitietteellistä tai -taiteellista, aika vauhdilla tulevan suuren tarjonnan lomassa se on hyvinkin virkistävää.

Kuusamon tapahtuman sivuille

Suora linkki ohjelmaan



Yksi päivä oli varattu retkeilyyn, ja se on vähän se. Viikko olisi parempi ajanhallinnan yksikkö.

Sää oli unelmainen - lämmintä, tyyntä, aamusumuja. 

Lämmin sää janotti koiriakin, mutta jokivartta kulkiessahan on apu lähellä.

Kuljettu matka ei ollut hirmu pitkä, mutta koostui suurelta osin (liiankin suurelta siis)  portaista ylös ja alas jokitörmiä. Olimme melko hiljaista porukkaa kaikki neljä,  sitten takaisin kämpille päästyä. No, kaikista nurkista kuului kyllä kuorsausta...

Joskus olis, toisinaan sitten taas ei

Jokaisella kuvaajalle lienee tuttu tilanne:  on sitten lähdetty kuvaamaan, oikein reppu selässä ja kaiket kamerakamppeet kannossa.  Ei vain niitä suunniteltuja kuvauskohteita oikein tahdo näkyä.  Kotiin tullaan muutama joutava räpsy kortin täytteenä.

Ja sitten, muuten vain liikkeellä ollessa tien vieret ovat täynnä kiinnostavia kuvan aiheita. Ainakin, jos kamera ei sattunut mukaan.  Harvemmin, jos sattui.

Aika usein olen nykyisin muistanut jonkin kameroista kaapata kainaloon, vaikka vain kauppareisulle lähtiessä.  En aina, mutta usein.  Hommasin ihan erikseen tarkoitusta varten pienen ja kätevän, helposti mukana kulkevan.  Ajatus on hassu, koska kuljen melkein kaikki siirtymäni autolla, ja puinen 8x10 tuumainen kulkisi mukana ihan yhtä vaivattomasti kuin Olympus Pen.  No, pääasia, että tulee kuljeteltua jotain käyttökelpoista.

Tänään oli melko tyypillinen päivä. Poikettiin tuttavien mökillä iltakahvilla.  Ei oikein aikaa eikä tarkoitusta pysähtyä minnekään kuvaamaan, mutta kamera nyt sattui olemaan sentään auton penkillä.  Matka etenikin sitten lyhyin syöksyin.

Ensin piti pysähtyä ihailemaan rantaniityllä iltapalaa etsiskeleviä kurkia.  Ne hermostuivat selvästi, kun nousin autosta ja protestoivat melkoisella kirkumisella ruokailunsa häirintää.  Ihan asiasta sanoivat, ruokarauha se nyt pitää olla kurjellakin.  Rääkynä tarkoitti selvästikin suomeksi käännettynä:  "Minä juon nyt kahvia"  tai jotain vastaavaa.  Tunsin itseni melkein poliittiseksi toimittajaksi, ainakin lähes yhtä tökeröksi.

Toinen pysäys johtui kauriiden iltapalasta, ja samalla tavalla niitäkin häirittiin.  Peltoaukealle oli kertynyt kauriita peräti seitsemän kappaletta, ilmeisesti menu oli paikalla ihan kohtuullinen.  Suurin osa hipsi selvästi loukkaantuneena metsikön katveeseen, kun auto pysähtyi kohdalle.

Hirvimamma sen sijaan vähät välitti zuumaislusta.  Korvia nyt tietysti piti hiukan höristää, mutta muuten iltapala oli tärkeämpi kuin jarrutteleva auto.  Vasa aterioi varovasti pellon reunalla, mutta emä käveli reteästi keskemmälle, ihan  kuin mallia näyttääkseen:  katsopa, täällä on paremmat tähkäpäät.

Jokainen notkopaikka matkalla oli kauniiden sumupilvien koristelema. Ilta jäähtyi nopeasti, ja usva nousi peltojen ylle.   Pakollinen auringonlaskukuva piti vielä pysähtyä ottamaan Sunnanvikin peltoaukealle.  Sumupilviä olisi voinut - ja pitänyt - jäädä kuvaamaan kaikille alaville paikoille.  Sitten tosin ei oltaisi vieläkään kotona.

Newtonia Tukholmassa

Newtoneista olen aina digannut enemmän Isaacia kuin Helmutia, vaikka molempia tietysti arvostan.  Helmutin kuvallinen ilmaisu ei oikein ole iskenyt:  tapa esittää kauniit naiset jotenkin kolhoina ja kompuroina ei tunnu oikein olevan aina se miellyttävin juttu.  Toki, ymmärrän kyllä sen, että Helmut halusi esittää kohteensa vahvoina ja vaikuttavina amatsooneina, pääosan esittäjinä  eikä minään pieninä sievinä sivuhenkilöinä.

Siitä huolimatta piti tietysti poiketa katsomassa näyttelyä, kun se niinkin tavoitettavassa paikassa kuin Tukholman Fotografiska sattuu olemaan. Matka ei ole mahdoton, miksei se ole jopa mukavakin, jos tykkää laivalla holjailusta.  Yölaivoilla kulkien ei matkaa oikeastaan huomaakaan;  kunnon sapuskat ravintolassa ja unten maille.  Sikamaisen aikaisin perillä kuitenkin ollaan, se uni voi jäädä kesken, jos ei oikein kiiruhda illalla punkan pohjille.

Näyttelyyn sisälle päästyä huomaa pian, että  muotikuvaajana Helmut on ollut 70-luvulla "aikaansa edellä", tai ainakin kollegoitaan edellä enemmän kuin suoran mitan, ehkä ainakin kierroksen. Vaikuttaviahan hänen teoksensa ovat, ja ennen kuvankäsittelyn aikakautta teknisestikin kohtuullisen hyvin tehtyjä.  Kirjallisuudessa on julkaistu enimmäkseen Newtonin harrastuksenaan ja omissa projekteissaan kuvaamia teoksia, työkuvat ovat tietysti olleet aikanaan esillä enimmäkseen aikakauslehdissä. Näyttely taas sitten sisältää hyvän katsauksen myös Helmutin työhön muotikuvaajana.

Newtonin vahvuus on ollut sommittelussa ja mallin ohjauksessa. Niistä saa hyvän käsityksen kuvista, ja vielä paremman katsomalla hänen vaimonsa kuvaaman amatöörivideon - sen on joku ammattilainen leikannut ja toimittanut, mutta ei ole välittänyt tehdä työtään kunnolla. Pienellä tiivistämisellä olisi katsomisen kärsimystä saanut hiukan loivennettua, mutta mukavan kuvan Newtonin  työskentelystä video antaa näinkin, samaten otokset yksityiselämästä ovat kyllä ihan kiinnostavia.

Filmiaikakauden tekniset rajoitukset näkyvät kuvissa kuitenkin hyvin. Todennäköistähän on, että näyttelyn tulosteet on tehty niin hyvin kuin nykytekniikalla on mahdollista.  Tukkoiset mustat ovat kuitenkin joka paikassa ja kauttaaltaan silmiin tarttuva heikkous - muotikuvassa se ei ole voinut olla tarkoitus, ajan tekniikka ja ehkä sitten filmin käsittelyn osaaminen ei vaan ole riittänyt parempaan.  Kuvien reunoja ei myöskään kannata katsella kovin tarkkaan - kaikenlaista on jäänyt kuva-alalle, ja  niitä ei ole tietenkään poistettu näyttelyversioiden valmistuksessa.  Ajan merkkejä.

Tilat ovat väljänoloiset, kuvilla on tilaa niin kuin katsojallakin. Ripustus on, kuinkapa muutenkaan, hyvin harkittu ja visuaalisesti vaikuttava.  Pieniä kateuden väristyksiä nousee sielun pohjalle: ruotsalaisilla on selvästi ollut millä mällätä.  Jos jokin on rajoittanut talon suunnittelua ja toteutuksia, niin rahan puute se ei ole ollut.

Fotografiska sinänsä on nykyisellään luontevasti Viking Linen terminaalin vieressä, joten siitä on hyvä aloittaa Tukholman turnee - tai tietysti siihen  on hyvä  myös se päättää.  Aloittaminen on sikäli parempi, että talossa saattaa vierähtää arvioitua kauemmin. Kolme mielenkiintoista näyttelyä, hienoon kuntoon  rempattu vanha rakennus ja sitten vielä erinomainen ravintola yläkerrassa - harrastaja saakin siellä yhden lauttojen vuorovälin kulumaan hyvin, ei mitenkään välttämättä sen kauemmas kaupungille tarvitse mennäkään hortoilemaan.

Retken muistiinpanotkin tuli hoidettua kunnolla (kerrankin), kun kirjuri oli mukana.

Yhdellä sightseeinglinjoista on vesibussin pysäkki aivan Fotografiskan portailla, joten vaivaton ja mukava tapa jatkaa matkaa on loikata laivaan.  Busseilla on satamia joka puolella lahtea, ja 24 h voimassa oleva lippu sallii poikkeamisen useammassakin paikassa.  Kuninkaanlinnaan ja  vastapäisiin Djurgårdeniin tai Gröna Lundiin pääsee vesibussilla kaikkein helpoiten, eipä ainakaan ruuhka haittaa.  Niinpä valitsimmekin käyntikohteet vesibussin reitin varrelta.  Samalla näkee kaupunkia hiukan erilaisesta kulmasta kuin kadulla käyskennellen.

Semmoinen viikinkilaiva on ihan ison oloinen ja näyttävä kulkuneuvo siihen asti, kunnes viereen sattuu n.s. isojen poikien risteilyalus.  Tulopäivänä tuossa laituripaikalla oli vielä isompi hotelli, Cunard-linjan Queen Victoria.  Sillä pääsisi mm. vuodenvaihteen tienoilla hauskalle Etelämeren risteilylle, parvekkellinen hytti 80 000 euroa per lärvi.  Harmi, ettei vaimolla ole niin paljoa lomaa...

Yhdestä vesibussin satamapaikasta, Gröna Lundista, löytyy uusi Abba-museo.  Vilkkaampana aikana hiukan takkuisesti vetävä museokierros on kaikille Abba-aikaa eläneille elämys, vakaville fanittajille tietysti must.

Nykytekniikan ihmeitä:  halukas pääsi esiintymään melko oikean oloisten bändin jäsenten kanssa.

Nukkeja, pukuja, kultalevykokoelmia....  Ja toki krääsäkauppa.

Pihalla oli parikin kuvauspaikkaa, joissa sopi liittää naamansa valitun bändin jäsenen paikalle.  Toinen oli mitoitettu lapsille, mutta enemmän siinäkin näkyi aikuisia käyvän.

Prinssi Eugenin talo
Niemen kärjessä pienen kävely- tai ratikkamatkan päässä Gröna Lundista on Prinssi Eugenin talo.  Prinssi oli taiteilija, nykyisen kuninkaan isoisän setä.  Talo on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvä maku, taiteellinen näkemys ja rajoittamattomat taloudelliset resurssit voivat yhdessä saada aikaan - viehättävä asuinpaikka aikanaan, ja nyttemmin testamentattu  kansalle ihmeteltäväksi.  Galleriasalissa on vaihtuvia näyttelyitä.

Prinssin asuntopuoli on ollut hyvin sisustettu ja kalustettu, vaikka isommat bileet onkin ilmeisesti pidetty galleriasiivessä. Satyyrimaalaus keskeisellä paikalla taitaa antaa viitteitä prinssin jättäytymisestä perheettömäksi.  Toki taiteilijan vapaus on suurempi ilman perhevastuita.

Kotimatkalla piti pysähtyä Salossa;  energiajätekasa siellä vain paloi, mutta savupilvi oli näyttävä.  Pienen kiertelyn jälkeen palopaikkaa pääsikin kuvaamaan, vaikka vartiossa olevat hätyyttelivätkin kauemmas.  Palokunta ei suurempaa kiirettä paikalle pitänyt, olisiko sitten palavan tavaran laatu vaikuttanut intoon hankkiutua paikalle.

Rantojen miehenä

Kesää ja lämmintä,  niin ilmaa kuin vettäkin.  Pitäähän sitä sitten valokuvausharrastusta laajentaa rantatyttöjenkin suuntaan,  kesä ilman paria rantakuvaustuokiota ei oikein kesä olisikaan.

No, on myönnettävä, että jonkinasteinen laiskuus tahtoo vaivata jopa kesällä.  Ihan  sitä apinan intoa edes kuvaamiseen ei tahdo löytää, ja kun  löytää, on sää tietenkin niin kauan huono, että  innostus ehtii mennä ohi.  Viime kesän koko loppupuolen yritimme erään oikein tyylikkään mallin kanssa löytää sopivaa kaunista iltaa kuvausajaksi - aina kun molemmat olimme vapaana, satoi rankasti.  Siis aina.

Niinpä, mutta valitus sikseen - onhan  niitä mukaviakin muistoja, ja tilanteita, joissa kaikki natsaa.  Sää, mallin osallistuminen, valaistustekniikka, kamerakin iskussa ja kuvaaja kohtuuterävänä.  Niitähän sitä kannattaa muistella.  -  Muisteluksihan tämä joka tapauksessa menee, viime kesänä kun en ollut rannoilla kertaakaan ja tänäkin vuonna vasta pariin kertaan.

Viime aikaiset - oikeastaan viime vuosien - rantakuvaukset on ajoitettu auringon laskun aikoihin.  Perusidea on melkein aina se, että auringonlasku taustaksi, salamalla valoa malliin.  Muitakin ratkaisuja on kokeiltu, mutta jostain syystä tämä on ollut mieleisin, mikä syy sitten lieneekään.


Viimeisin rannalla käynti oli Vääksyssä, pienellä uimarannalla, jolla aikoinaan kävin uimakoulua. Paikka oli pahasti pusikoitunut, ja muutenkin muuttunut paljon, kunnan virallinen uimaranta on siirtynyt toiselle puolelle kanavaa.   Ranta kuitenkin oli kohtuu siisti ja kivan matala edelleen. Ennen kaikkea se on yksi niistä harvoista paikoista, josta on melko avoin näkyvyys luoteeseen, Auringon laskun suuntaan. Osoittautui, että vain melko:  Aurinko laski kuin laskikin harjun puitten taa, vaikka olin mukamas tarkistellut ilmansuunnat ihan käymällä paikalla etukäteen.  Kompassi ei ollut mukana....

No, lahtelainen kaunotar  Minna Liukkonen oli lupautunut malliksi, joten ei kun rantaan ja vempeleet kokoon.  Olimme aika ajoissa paikalla, joten odotellessa kuvattiin muutama ruutu paikalle ilmaantuneen pienen venesataman kulmilla. Aurinko paistoi hillittömän kovaa, tai sitten oli täysin pilven takana - ihan normisettiä siis.  Piti valita ja odotella kuvaushetkeä jonkun verran, kun valo vaihteli nopeasti.

Tässä nyt on tämän tekniikan peruskuva.  Aurinko oli vielä korkealla, joten taivas ei varsinaisesti vielä ollut kovin värikäskään, ja ainakin mahdottoman kirkas. Helpoin ratkaisu rajata taustaksi pelkkää vettä. Aurinko paistaa aika kirkkaana korkovalona takaoikealta, ja kameran puolen valaistuksen (aika lattea, totta)  hoitaa yksi Rangerin välähdyspää sateenvarjon läpi.

Minna säilytti hymynsä, vaikka rantavedessä plutailtiin aika pitkään :)  Lämmintähän vesi toki oli, mutta vain Suomen olosuhteisiin nähden....  Ja tuuli kylmää kuten pohjoistuuli aina, suunnasta riippumatta.

Sinänsä tällaine pehmeä valo kameran suunnasta on  varmaa:  malli saa keksiä asentoja ja poseerauksia ihan rauhassa, kaikki käy. Nenän asennon säätöjä ei tarvita, kun valaistus on osapuilleen sama aika laajalla alueella. Ainakin mallin kanssa ekaa kertaa kuvatessa helppoa kuin heinän teko - ei tosin sitten kaikkein sävädyttävimipiä valaistusefektejäkään nähdä.


Emäsalo Rocks

Kesän toinen kuvausilta oli Emäsalon kallioilla, mallina Maaria Vannemaa.  Nyt lähdettiin sen verran myöhään liikkeelle, että aurinko ehti varmasti laskea, ja taivaan sävyjä saatiin taustalle.  Heinäkuun puolivälissä se tarkoittaa kyllä vasta noin klo 22 maissa.  Emäsalossa Virkistysalueyhdistyksen rannalla ei juuri ole väkeä, ja paikalta löytyy niin kallioita kuin hiekkarannan pätkäkin, joten vaihtelevia kuvauspaikkoja on.  Ja ennen kaikkea, niemen länsipuolella se suunta on, niin, länteen ja luoteeseen, joten ilta-aurinkoa on. Tosin, vielä heinäkuussa sielläkin aurinko häipyy puitten taa.  Mikäli haluaisi veteen laskevan auringon taustaksi, olisi varmaankin mentävä länsirannikolle asti, Uudenmaan puolelta sellaista paikkaa ei taida löytyä.

Kallionyppylä ja pilvet.... Nyppylän voi valita, pilvet on hyväksyttävä annettuina:

Ennen auringon häipymistä horisonttiin ehdimme kuvata aika monta settiä luonnonvalolla.  Vastavaloon kuvatessa sitä kyllä jopa näin avoimessa maisemassa on hiukka niukalti varjon, siis kameran, puolella, mutta viime kädessä raw-muunnoksen säädöt tulevat avuksi, ja varjopuolikin on avattavissa kohtuuvaloisan tuntuisiksi.  Tästä kuvasta on monta versiota tiukemmillakin rajauksilla, mutta (jostain syystä, taas)  tämän rajauksen ilmavuus ja avaruuden tuntu viehätti eniten.

Sitten taas sitä hämärän tunnelmaa. Sinne saaren taaksehan se aurinko katoaa, mutta hetken taivas on värikäs.  Vakiovaruste, Rangerin  välähdyspää sateenvarjon läpi oikealta.  Tässä tosiaan on yksi valo sivulla, ja varjot ovat jyrkkiä sen mukaan.  Tavallisin ratkaisuhan olisi väläyttää se toinen vilkku kameran suunnasta hiukan kauempaa tai paksumman pehmittimen läpi, jotta varjoihin saataisiin täytevaloa.   Tällä kertaa näin, halusinkin iltatunnelman korostukseksi aika vahvat varjot.

Eri pose, samat valaistusjärjestelyt:

Luulenpa, että tämä valomaailma toimii omissa jutuissani jatkossakin. Ainahan voi ja pitää kokeilla uusiakin ratkaisuja, tai ainakin toisiakin, mutta tuolla rannalla on illalla *aina*  tuulista ja kylmää, sitten kuitenkin, vaikka päivä olisi lämmin ja kaunis.  Ei ainakaan vedessä voi kukaan plutailla tuntitolkulla muuttumatta siniseksi ja pilkulliseksi.  Värihän on helppo korjata fotarissa, mutta oikein kunnolla kananlihalla oleva iho on aika haasteellista... :)   Kaunein taustavalokin on sellaisen varttitunnin juttu.  Oma näkemykseni on tällä erää, että parempi käyttää se aika varmasti toimivan tekniikan kanssa ja antaa mallille mahdollisuus poseerata mieleisissään kuvissa - niissä, joita varten paikalle tultiin.  Siis parempi kuin kikkailla ehkä tai jos onnistuvien erikoisefektien kanssa se paras kuvausaika... :)  No, molempi parempi, ehkäpä sitä taas toisella kertaa sitten keskitytään vaihteeksi mittaus- ja säätötekniikkaan.  Tällä kertaa näin.

Ihan toisenlaisesta tekniikasta esimerkkinä on tässä yksi näyttelymenestystäkin saanut "rantakuva", jonka kuvauksessa ei tosin ranta ollut ihan  lähelläkään. Studiossa valuteltiin vettä mallipoloisen niskaan, ja aalto sitten löytyi taustaksi ihan muualta.

Suvin kuva on sekin tältä vuodelta, on kai Ruutinkoskikin laskettava rannaksi.  Kuva oli Facebookissa  ihan liian kovaa kamaa, en tosin tiedä onko reteä asento vaiko läpinäkyvä pusero se närkästyksen syy.  Niin tai näin, maisema on nätti, niinkuin mallikin.

Sama Ruutinkosken kivi pääsi mukaan tähänkin  kuvaan:

Joitakin muistokuvia vielä menneiden kesien rannoilta:

Rantakuvahan se on tämäkin,  vaikka n.s. alkukesän aikaa. Teija oli aika sitkeä sissi, uiskenteli monta kierrosta, kun "kameran tarkennus ei oikein osunut"  ekoilla kerroilla ;)

Hangon rantoja:

Ja taas sitten Kopparnäsin kallioita:

Yksi "making of"  Kisakeskuksen saunarannasta.   Janica ja kukatoinen?  ponnistivat vedestä ylös, ja tarkoitus oli saada se tapahtumaan samanaikaisesti.  Se ei tainnut koskaan onnistua - emme keksineet keinoa, millä merkin saisi annettua veden alle, tai muuten sovittua ajoituksen riittävän tarkasti. Jokin kivien kopauttaminen veden alla olisi ehkä toiminut, mutta siihen  hätään sitä ei keksitty.

Toinen "making of"  Hangon Tulliniemestä.  Rojua on rannalla Raatteen tien tapaan, vaikka vain niin yksinkertaista asiaa kuin rantavedessä kahlailua kuvataan.