Takaisin Peronsaarelle

Tuttavani Matti J.   Kalevan  upea Colin Archer - pursi, entinen luotsialus Munter, täytti 100 vuotta. Tästä tietysti voi päätellä sen valmistuneen vuonna 1914.  Ikä on puuveneelle melkoinen, mutta mainiossa kunnossa paatti on.  Oli todella ilo päästä mukaan juhlapurjehdukselle.  Niitä on tosin ollut kesän mittaan jonkinmoinen sarja, mutta aina on sattunut esteitä.

Matkan kääntöpisteenä oli Peronsaari, Tampereen kaupungin ulkoilualue toisella puolella kaupungin edustalla avautuvaa järvenselkää.  Sama saari toimi tukikohtana ja kuvauspaikkana vuonna 1999 olleessa valokuvaustyöpajassa, jota veti Jukka Schesser.  Silloin matkaa tehtiin Matin edellisellä aluksella Murolella.  Jonkinmoinen sattuma lienee, että 7 matkalaisesta 4 oli mukana edelliselläkin kerralla, joten nostalgian siipien havinaa oli ilmassa.  Muistoja siivitti sekin, että paitsi miehistöä olivat eväätkin melko lailla samaa hyväksi havaittua laatua, sauna sama - ja saunojien jututkin vaikuttivat ihan samoilta kuin edellisellä kerralla, vaikka joku tarina oli jatko-osan saanutkin.  Saari sinänsä ei ollut sekään suuremmin vanhentunut edellisestä vierailusta,  ei ainakaan niin paljoa kuin retkeläiset.


(Kuuntelin edellisen viikonlopun Kuusamon matkalla äänikirjana R.L. Stevensonin mainion teoksen Aarresaari.  Kuten aina äänikirjoissa, hyvä lukija tuo aika paljon lisää tatsia tekstiin, ja tämäkin tulkinta on mainio. Jännitys suorastaan kihisi autossa, eikä torkahtamisen pelkoa ollut.  - Aarresaari-teos liittyy tähän blogiin sellaisen aasinsillan kautta, että sen jatko-osa on nimeltään Takaisin Aarresaarelle.   Jatko-osa tosin on ilmestynyt noin 50 vuotta myöhemmin kuin alkuperäinen, ja kirjoittajakin oli eri, ymmärrettävästi.  Vielä sen verran pitää mainita tuosta äänikirjasta, että viimeisimmän käännösversion on tehnyt Jukka Kemppinen, mikä seikka osaltaan parantaa lukijan tai kuulijan elämystä, kieli on maukasta.  Kollega Timon ansiokas bloggaus samalta matkalta kulkee nimellä Paluu Peronsaarelle - siksi siis näin pitkä perustelu... )

Munter taittaa taivalta kaikki seitsemän purjetta vedossa.  Sää oli lauantaina mahdollisimman upea:  passeli tuuli takaviistosta, osin aurinkoista ja lämmintä. Emme yrittämälläkään keksineet mitään mahdollisuuksia parantaa sääoloja edes idean tasolla.   Pääsimme yhdellä halssilla koko matkan Peronsaaren rannoille asti.

Pilviäkin taivaalla toki kulki, mutta eipä niistä haittaa ollut. Taustalla Tampere.

Kippari, tosin varasellainen, katsomassa horisonttiin.  Munterin ohjailu on purjeveneen yleiseen tapaan hiukan vaativaa, koska  näkyvyys on peränurkasta osin edessä olevien rakenteiden haittaama.

Miehistöllä (tai siis naisistolla)  oli matkan aikana melko lailla loko-olot - emme onnistuneet edes roiskuttamaana vettä kannelle.

Matkalla piti tietysti kuvata veneen rakenteita. Purjeet ovat melko lailla alkuperäisversiosta monellakin tavalla poikkeavia - osin siksi, että ovat periytyneet kipparin edellisistä aluksista, osin siksi, että takila kaikkiaan on eri tyyppinen kuin alunperin. Näsijärvellä on siltojen vuoksi takilan hyvä olla matala, joten kaksi mastoa ja kahvelitakila on ratkaisu, jolla saadaan aika paljon purjepintaa matalaankin rakenteeseen. Muutoin rikaus noudattelee kyllä perinteisiä rakenteita puisine pylpyröineen jne.

Taidetta köyhiinkin koteihin - osasto:  taiteellisia sommitelmia purjeista.

Lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi  kompuroimme pimeässä saaren toiselle puolelle. Tavoite oli tarkistaa, onko perää perimätiedossa, jonka mukaan tähdistä muodostuu sopivissa oloissa kuunsillan tapainen valoilmiö, tähtisilta.  Olot eivät olleet aivan sopivat, joten ratkaisua asiaan ei saatu.  Ensinnäkin oli tyyntä:  venyneen sillan asemasta tähdet erottuivat veden pinnan heijastuksessa pisteinä.  Toisaalta Tampereen valot haittasivat jossain määrin. Pohjoinen taivas oli muutenkin melko valoisa - väittelimme pitkään vihreän kajon luonteesta.  Joku ehdotti maantien katuvaloja, mutta niitä ei kuulemma sillä suunnalla ollut. Olin aikaisemmasta kokemuksesta sitä mieltä, että jos se näyttää revontulilta, sijaitsee revontulien suunnassa ja liikehtii ajan mittaan kuin revontulet, se on revontulia...  No, Timo sitten tarkisti kotiin päästyä Sodankylän observatorion lokeista, että aktiivisuus oli kohtalainen niihin aikoihin, joten asia ratkesi edes siltä osin: reposet ne meidän tutkimuksiamme häiriköivät.

Jalustan puuttuminen toi omaa taiteellista tatsiaan kuviin, tähtien radat ovat hyvinkin taidepainotteisia. Sen verran kuitenkin totesimme, että tähtienkin heijastukset saadaan melko helposti esille tyynestä vedenpinnasta.  Saadaanko sitten kuunsillan tapaisia valoilmiöitä näkyviin on juttu, josta on kahdenlaisia näkemyksiä ja mielipiteitä:  ensinnäkin hyviä ja asiantuntevasti perusteltuja (minun)  ja sitten mutuluonteisia arvailuja (muiden).    asiaan on tarkoitus palata syksyn mittaan - pysykää kanavalla.

Vahva kaste ja kalliolla istuskelu sai kuulemma muutaman perseen märäksi, mutta luotettavaa  empiiristä aineistoa ei siitäkään kertynyt.

Loppuun vielä suuret kiitokset kapteenin lisäksi kaikille mukanaolijoille mahtavasta viikonlopusta! Hieno vene, hieno miehistö, hieno retki!

s/y Duunarin ihmeelliset seikkailut, osa 1.

Tuli sitten hankittua purjevene.  Sulo Wilen ostaa, kun halvalla saa - ja Duunarin sai nimenomaan halvalla.  Aikaa rantojen siivoamiseen oli jäljellä pari päivää, ja edellinen omistaja alkoi hermostua edessä häämöttäviin siirtokuluihin, jotka olisivat nostaneet veneen arvoa paljon, ainakin prosentuaalisesti.

Päällisin puolin tarkasteltuna Duunari vaikutti ehjältä ja terveeltä paatilta huolimatta noin 40 vuoden iästään.   Hiukan pesua ja putsausta, ja ei kun vesille.  No, pinna....  Siihen oli jeesusteipillä kiinnitetty kaksi harjanvartta, yksi kummallekin puolelle.  Paketti vaikutti hiukan epäilyttävältä, ja pinna katkesikin käteen ekalla ravistuksella....  Runko oli kuitenkin tuettu pystyyn sopivilla soiroilla, ja päättelin sen pysyvän yhtä vähemmälläkin.  Niinpä sitten veistelin uuden pinnan siitä tukisalosta.  Tuli hyvä ja tukeva, mutta tiikiltä se ei näytä, ei sitten yhtään.  Ohjaaminen sen tarkoitus tosin onkin.

Nimen historia oli kuulemma sellainen, että myyjää edeltävä omistaja oli ollut kova kommunisti. Hän oli ostanut veneen jostain Ruotsista, purjehtinut sillä Suomeen ja asustellut monet kesät veneessä Kaivopuiston rannassa.  Ilmeisesti sitten vaurastunut jossain vaiheessa sen verran, että kämppä oli suurentunut.

Paatti vesille ja masto pystyyn.  Helppo rasti, vantteja ei ollut syksyllä irroteltu, joten eipä tarvinnut kiinnitellä. Etustaagi jengoilleen ja siinähän se.  Purjeetkin, 5 kpl, osoittautuivat suunnilleen ehjiksi, suuria reikiä ei ollut.  Moottoritelineeseen oli jyrsitty koloa, ja myyjän maininta perämoottorin tuhoutumisesta jäähdytyksen puutteeseen osoittautui sikäli enteeksi, että rakenne mitä ilmeisimmin vaatii n.s. pitkärikisen moottorin - lyhyt vispaa vettä pinnassa, eikä jäähdytys oikein toimi.  Joko telinettä on hiukan modifioitava, tai sitten hankittava pitempi moottori.

Lähtö Marjaniemestä ei oikein sujuvasti käynyt. Noin 15 metrin moottoriajon jälkeen vauhti hyytyi, eikä vika oikein selvinnyt moottoria tarkastelemalla.  Ihmettelyyn tuli avuksi rannan asukas, lautalla majaansa pitävä mieshenkilö, joka kertoi etenemisen loppumisen todennäköisen syyn:  paatti on pohjassa kiinni.   Aivan oikein: karilla oltiin - tai pikemminkin mutapenkassa, mutta tukevasti kiinni.  Ranta-asukas oli niin avulias, että tuli pikkupaatillaan hinaamaan Duunaria irti, ja yhteistyössä se sitten onnistuikin.  Penkka piti kiertää hiukan pohjoisempaa, ja matka pääsi sitten purjeitten nostolla alkamaan ihan oikeasti.

Ei matka tosin juurikaan edistynyt - tuuli oli heikko ja tasan vastainen.  Pari tuntia lähdön jälkeen Duunari kruisaili vielä Vartiokylän lahdella.

Matka taittui hitaasti Villingin kiertämisessäkin.  Tuuli heikkoa ja tasan vastaista...  Kovin tiukasti tuuleen Duunari ei vaikuta nousevan, ainakaan nyt käytössä olevalla purjetrimmillä.  Ehkä hiukan vähemmän venyneet purjeet auttaisivat, mutta tuskinpa paljoa.  Muutaman asteen saattaa voittaa säätöihin tutustumallakin, mutta vastatuuli on aina vastatuuli.

Helsinki ohitettiin sitten illansuussa. Aika on erinomaisen huono Helsingin edustalla, koskapa kaikki Ruotsinlaivat ja Tallinnaan suuntaavat lähtevät juuri silloin.  Kaikkia kolmea Helsingistä ulos johtavaa pääväylää ylitettäessä jouduttiin väistelemään matkustajalaivoja, ja kun tuuli oli heikkoa, se kävi tuskastuttavan hitaasti.  Viimeinen Länsisatamasta tuleva Tallinkin paatti oli väistettävä moottorin avulla, ja siinä vaiheessa alkoi jo sitten tyynessä lojuminen tuntua muutenkin riittävältä.

Kone käyntiin ja suunta pohjoiseen - Espoon Nuottaniemestä löytyi venekerhon laituri, joka oli tarkoitettu vierailijoille.  Satamakapteeni siellä katseli Duunaria hiukan sillä silmällä:  "Joo, pitäisi oikeastaan se kymppi yöltä veloittaa, mutta olkoon nyt tämän kerran.  Jos lupaatte lähteä pian pois....".
Luvattiin.

Espoon Pursiseuran veneitten seurassa Duunari näytti ja tuntui olevan tasan väärässä paikassa, jopa omastakin mielestä...  Laituripaikoilla olevien paattien yksikköhinnalla saisi hankittua arviolta 80-100 Duunarin hintaista paattia kullakin.  Pienenä lohdutuksena voidaan todeta, että mainittuna päivänä Duunari oli kuitenkin ainoa, joka oli merellä....

No, matka sitten jatkui Medvastön satamaan.  Tuuli oli hyvä, ja matka taittui ihan toiseen malliin, joskin luovien edelleen.  Merimetsojen yhdyskuntaa piti poiketa katsomassa matkalla, vaikka se nyt ei ihan reitillä ollutkaan.

Östergadden ja Södergadden ovat merimetsojen valtaamia luotoja.  Aikamoinen määrä lintuja yhdyskunnassa on, kuvistakaan ei ole helppo laskea kaikkia.  Merimetsojen lisäksi luodolla asustelee haahkoja, lokkeja montaa laatua, meriharakoita, kaiketi jokunen riskiläkin, muutama hanhi jne.  Ihan lähelle rantaa ei haluttu mennä sikälikään, että linnut olisivat häiriintyneet, toisaalta syvyydestäkään ei ollut tarkkaa tietoa. Ohi lipuva purjevene herätti kyllä mielenkiintoa saarella, mutta ilmeisesti sitä ei pidetty vaarallisena, koska mitään yleishälytyksen merkkejä ei joukossa näkynyt.

Sitten kotiinpäin.  Kyselin joskus kaverilta, joka kävi säännöllisesti pimeässä ja sumussakin lohiverkoilla Helsingin edustalla, miten hän osaa sieltä kotiin. Ihmettevä vilkaisu:  "No, nolla kompassiin."  Niinpä.

Kevätjäillä

Kalaporukan  pitkä perinne on kokoontua pilkkikisoihin maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Kokoonpano vaihtelee, mutta yleensä on puolisen tusinaa  n.s. alan miehiä könynnyt jäälle asti.  Tämän talven jäätilanne on hiukan haitannut peruskuntokautta, mutta Spjutsundin lahdella jäätä oli reilusti, ja vielä vahvaa.  Lumeton talvi on myötävaikuttanut pientenkin pakkasten mahdollisuuksiin  vahvistaa jäitä.

Rannoilla olivat jäät hiukan irti - kulku onnistui parhaiten laiturien kautta.  Jää oli kuitenkin vielä tukevaa,  salmet ja muut virtapaikat tietysti poislukien.  Jäällä liikkuvan on hyvä tuntea tienoonsa, joskin lumettomuus auttaa havainnoimaan heikkoja kohtia.

Reikiä on, uveavannot laajenevat hiljalleen.  Vieressä on kuitenkin vahvaa jäätä.

Tarkkana tarkkana.....  Pikkuahvenen tärppi on hyvin vaatimaton, oudolta jää kokonaan huomaamatta.

Eikä mitään.... kaveri rannempana taas vetää ahventa sarjassa.

Merta edemmäs kalaan?  Ei suinkaan - laiturin päässä on ihan yhtä hyvä paikka kuin vastarannallakin. Tai siis parempi, aurinkoinen ja tuulensuojainen lahdelma, ja vielä istuimetkin talon puolesta.

Onhan sitä pieniäkin kattiloita, totesi K. Juvonen, kun pohdiskelimme kalakeiton mahdollisuuksia saaliin koon huomioon ottaen...

Ei ihan kukkoon, mutta keittoon kyllä!

 Aamun vesisateen jäljiltä jää oli märkää -  ja liukasta!

Kari esitteli munan paistoa tikussa....  Hiukan valuu, mutta niinhän se aina, vanhoilla miehillä.

Marilyn, Marilyn, milloin.....

Bert Stern tuli tietoisuuteeni jostakin, mistä sitten ilmaantuikin. Aina joskushan nimenomaan Sternin Marilynkuvat  ovat vilahdelleet julkisuudessa.  Nehän nousivat arvoon arvaamattomaan, kun Marilyn sitten kuoli pari viikkoa kuvaussession jälkeen.   Tilasin Amazonilta kirjan,  The Last Sitting.  Opushan on koottu pääosin Sternin kyseisiin viimeisiin kuvauksiin liittyvistä muisteloista ja session kuvista.

Sternin kuvat eivät sinänsä ole kovin erityisiä  valokuvaajan kannalta. 50-luvun valaisutekniikkaa ahtaan hotellihuoneen oloissa, kuvaajakin taisi olla pikkupäissään mallista puhumattakaan.  Se ihmeellinen asia kuvissa sitten on mallin läsnäolo ja tilanteen hallinta, ilmeikkyys ja kyky ottaa yleisönsä, vaikka yleisö olikin vain Nikon ja papparainen.  Session alkupään kuvista ilmenee kyllä osa siitä taiasta, joka nosti Marilynin maailmanluokan näyttelijäksi, presidentin rakastajattareksi ja  vuosikymmentenkin jälkeen muistelluksi ikoniksi.  Kannattaa vilkaista vaikkapa vain tämän tekstin lopulla olevia linkkejä.  Loppuosalla malli alkoi sitten olla jo taitamattomasti kännissä, ja viimeiset kuvat luokiteltaisiin kai nykyisin sosiaalipornoksi, malli kun on sammunut.

No, Sternistä tuli sitten dokkari telkkaristakin. Silloin jo suunnittelin tekeväni jonkinmoisen toisinnon k.o. kuvauksesta, ja dokkari (ihan kiva, kannattaa katsoa, jos uusintoja tulee)  oli tietysti taas muistutus suunnitelmien olemassaolosta.  Muitten puuhien työnnettyä ideaa edellään aika kauan sai Jenni  sitten lopulta hätisteltyä asian liikkeellekin (http://www.zenis.fi/).

Indra on sinänsä ilmetty Marilyn, Jennin  meikkamana jopa enemmän kuin alkuperäinen itse, siis sen mielikuviemme ikonimaisen blondin kaltainen.  Tuumasta toimeen:  alkuperäinen kuvauspaikka oli hotellihuone, mikä tosin ei juuurikaan kuvista ilmene.  Lavasteeksi riitti siis vanerinpala, jolle kasattiin hiukan petivaatteita - toisella puolella katua oleva SPR:n kirppari on kyllä kätevä resurssi. Valkoinen seinä oli LA:n hotellissakin, ja vastaava löytyy studiolta.  Ei kun kuvaamaan.  No, siis about 4 tunnin valmistelujen jälkeen - Indra tuli paikalle junalla, ja tällä(kin) kertaa VR toimi jopa oman mittapuunsa mukaan (ehkä, siis) hitaasti, pari tuntia myöhässä. Toiset pari tiimaa meikkailuun, ja eipä aikaakaan, kun....

Kuvathan siis ovat melko tarkkoja replikoita Sternin julkaistuista kuvista. Juttu, jota teen aika paljon - kuvia esikuvan mukaisesti, siis.   On ihan ymmärrettävää, että osa valokuvaan taideharrastuksena suuntautuvista kuvaajista ei suuremmin arvosta jäljittelyä - pitäisi olla 'omaa tyyliä' ja 'omaa luovuutta' jne.  Itse en taas suuremmin perusta heidän näkemyksistään, toteuttakoot niitä omassa kuvauksessaan sitten ihan mielensä mukaan.  Oma näkemykseni on, että kaikki on kuitenkin jossain määrin opittua ja jostain omaksuttua, vaikka lähde olisi itseltäkin hämärtynyt.  Todella luovat taiteilijat ovat harvinaisia, enkä missään tapauksessa ainakaan itse kuulu siihen porukkaan - niinpä kuvailen, mitä huvittaa.  Alun perinhän jäljittely oli oppimisprojekti - piti selvittää, miten jokin kuva on saatu aikaan.  Kun se oli yleisemminkin hauskaa, niin miksipä ei sitten jatkaisi...

Vähäinenkin rekvisiitan löytäminen on kiven (tai useamman) alla, jos pyrittään/pyrittäisiin ihan originaalin mukaiseen settiin. Ihan tarkkaan semmoinen hattu kuin Marilynillä oli 1962 voi olla vaikea löytää, ja jopa tuo pinkki huivikin... Alkuperäisessä ei ollut reunakoristeita.  Toisaalta, eihän nyt jäljennöstä sentään olla tekemässä, vaan lainaamassa ideaa, joten hiukan sinne päin on ihan käypäinen.

Jäljennöstä varten pitäisi sitten shoppailla Indralle sappileikkausarpi ja poistella tatskat....

Rekvisiitasta puheen ollen, kukat, joilla leikkiminen oli olennainen osa alkuperäistä juttua, olivat nekin hiukan vaikeasti löytyviä. Maailma on krääsää täynnä, jos vaikka mitä - siihen asti, kunnes tarvitset jotain tiettyä.  Näissä kuvissa se kameralle flirttailu on tietysti se juttu.

No, illan edetessä sitten Marilyn aikoinaan kippaili valkoviiniä tihenevään tahtiin - Indra kun ei viiniä harrasta, niin oli löydettävä korvaava tuote :)

Sternin kuvat Marilynistä korujen kanssa olivat melko tiukasti rajattuja kasvokuvia.  Kuvatessa on tietysti hyvä jättää hiukan rajausvaraa, ainahan sitten jälkikäsittelyssä voi rajata  tiukemmin....

Viimeiset setin kuvat sitten olivatkon jo hiukan uneliaita - Sternillä siis. Indrahan vain virkistyi loppua kohden.

Viimeinen ruutu Sternin setissä oli nukkuvasta Marilynistä. Lieneekö sitten viimeinen kuva kaikkiaan, tarina ei kerro.

Projekti oli hauska, ja kuvat - yllättävää kyllä - juuri sellaisia kuin oli tarkoitus.  Harrastaja voi aina katsoa onnistuneensa, kun saa aikaan jotain, mitä tavoittelikin.  Jo kauan sitten MJK:n  Oriveden kursseilla tosin todettiin, että tuli mitä tuli, aina pitää pokka pitää ja todeta juuri sen olleen tarkoituskin. Tällä kertaa ei tarvitse.  Siis pitää pokkaa.

Stern kuvasi noin 2700 filmiruutua, keski- ja kinokokoa. En kyllä päässyt lähellekään, about 600 ruutua löytyi karsintaan.  Aika silloin tällöin kuulee filmikuvauksen harrastajien selittelevän, kuinka digillä vain räpsitään ja filmillä kuvataan harkiten...  Niinpä. En olisi millään kameraräpsytyksellä yltänyt edes tuhanteen ruutuun, jos pidetään kiinni siitä, että kameran laukaisulla on joku tarkoitus. Aika pitkää päivää on Sternin täytynyt painaa.

Niitä linkkejä  sitten:
Wikipediaa:  http://en.wikipedia.org/wiki/The_Last_Sitting
Kuvakoostetta: http://www.pinterest.com/kgarbaci/the-complete-last-sitting-bert-stern-ms-monroe/
Alkuperäinen 49 kuvan kooste:  http://marilynmonroe.ucoz.com/photo/bert_stern_last_sitting/2

Ja siis:  Kuten edellä on mainittu, Jenni Siltanen (www.zenis.fi)  hoiteli meikit, kampaukset ja rekvisiitat, Indra  (http://www.zenis.fi/galleria.php?itemid=42) sitten Marilynin roolin tyylikkäästi ja ammattitaidolla, kuten aina.

Erityiskiitos myös oy Alko Ab:lle, joka välitti välttämättömät doping-varusteet.

JOS joku jaksoi tänne asti selailla, niin suuret kiitokset mielenkiinnosta.  Toivottavasti kuvista edes osin välittyy se hauskuus, joka studiossa vallitsi sen iltapäivän ajan.  Siitä tietysti ansio ja suuri kiitos Jennille ja Indralle!